Rouhiaisen sukuseura ry

Oravannahkoja [5.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Oravannahka oli 30-luvulla arvostetuimpia turkiksia. Einari kertoi eräästä jahdista, jossa orava oli jäänyt isoon petäjän latvaan kuolleena laukauksen jälkeen. Puu oli niin korkea, ettei oravaa saatu edes ampumalla alas. Toisaalta nahka oli mennyt helposti piloille. Kiipeäminen ei onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta, koska korkealle oksaton runko oli liukkaana mahdoton noustava. Kotiin tualtua asiasta kerroottiin isä-Eskolle, joka määräsi otettavaksi justeerin ja puun kaadettavaksi. Ukko oli todennut, että nahka on puuta arvokkaampi, käykää kaatamassa petäjä. Näin tehtiinkin ja arvokas saalis saatiin. Petäjän ja oravannahan “arvoristiriitaa” oli ihmetelty isommallakin porukalla;”mihinkä tämä nykymaailman meno oikein johtaakaan, kun orava on isoa petäjää arvokkaampi…”

Metsästystä 20- ja 30-luvuilla [2.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Ennen sotia, 20- ja 30 luvuilla riista, eritoten turkikset muodostivat merkittävän osan toimeentulosta. Suomen viennistä riista toi toiseksi suurimman siivun, vuosisadan alussa se oli hyvinä vuosina ollut puuta suurempikin. Einarin veljessarjasta metsästivät melkein kaikki. Aseita ei tulloin ollut helpolla saatavissa, joten liityttiin suojeluskuntaan. Suojeluskunnan jäsen sai itselleen kiväärin ja panoksia harjoittelua varten. Panoksia ei ollut lupa käyttää metsästykseen, mutta kukas sen valvoi. Suojuskunttan liittyminen oli Einarillekin merkittävä tapahtuma, kivääri mahdollisti oman metsästyksen. Tätä ennen hän oli ollut hevosmiehenä, kun vanhemmat veljet olivat reestä ampuneet latvalintuja. Huurremetsoja oli hyvä ampua tuelta reen päältä, eivätkä linnut pelänneet hevosta.

Einari piti Viljoa veljessarjan parhaimpana ampujana, mistä toteamus “rekeen sopi enemmän kuin reppussa jaksoi kantaa” kertoo. Isot, useammankin kymmenen metsoparvet eivät olleet harvinaisuus. “Jos linnun paljain silmin latvasta erotti, kyllä Viljo sen tiputti. Myöhemmin en enää itsekään kehdannut ryömiä, saihan linnun alas kauempaakin”

Suojeluskunnan toimintaan ei juuri osallistuttu, metsästysaate vei voiton kirkkaasti. Metsästys ja kivääri antoivat pohjan ampumataitojen kehittymiselle, jotka myöhemmin osoittautuivat valitettavan tarpellisiksi.

Einarin ensimmäinen metsästysretki [1.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Einari kertoi ensimmäisen metsästysretkensä tapahtuneen varsin nuorena. Mieli poltteli jo kovasti metsälle vanhempien veljien touhuja seuratessa, mutta lupaa metsälle ei vielä ollut Ukolta irronnut. Pienikokoinen kun oli, ei vielä päässyt vanhempien veljienkään mukaan.

Koulu oli kuitenkin jo aloitettu ja syksyn sadon korjuu pitkällä. Eräänä sumuisena aamuna poika ei voinut vastustaa metsän kutsua, vaan alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Aamulla aikaisin ylös ja suunta kohti suopeltoa (suoniittyä?) yksipiippuisen haulikon kanssa. Haulikko oli tietenkin luvatta otettu, panosten kanssa. Suopellolla oli vielä puimatonta viljaa seipäillä, ollen otollinen paikka teerien ja metsojen ruokailla. Aamusumu ja pellonojat antoivat pienelle pojalle hyvän suojan lintujen lähestymiseen. “Katselin sumun läpi tummia hamoja pellolla, enkä oikein erottanutmitä ne ovat. Pyssy oli minua pitempi, mutta ojanpenkalta sain sen jotenkin laukaistua lintuja kohti.”

Pellon puolelle noustuaan Einari totesi kahden ukkometson saaneet osuman. Toinen makasi hengettömänä, toinen pyöri ympyrää haavoittuneena. Haavoittunut lintu oli pojasta pelottava, lähes hänen itsensä kokoinen. Pyssyllä lintua lyöden hän saikin sen hengiltä, mutta rytäkässä pyssyn perä katkesi. Siitä alkoi pojan mielessä tunnekuohu, jonka suuruuden voimme arvata. Luvatta metsällä luvattomalla haulikolla, luvatta pois koulusta ja vielä haulikon perä katkennut. Kotona odottaisi Ukon ankara selkäsauna moisesta kurittomuudesta. Kierreltyään peltoja ja metsiä tuomiota peläten, alkoi nälkäkin tulla. Samoin tuli mieleen, että toisten palatessa koulusta hänenkin poissaolonsa huomattaisiin. Kotiväen suorittamia etsimisponnisteluja ei kannattanut enää syntilistaan lisätä, joten matka itkuisin silmin ja raskain mielin alkoi. Jälkeenpäin Einari piti tilannetta pahempana kuin palvelukseenastumispäivää, vaikka sinnekin oli menty kolme päivää myöhässä.

Kotona Ukko osui ensimmäisenä vastaan ja tuomiopäivä oli tullut. Einarin nähtyään Ukko oli kysynyt, mistä olet tuollaisen saaliin saanut ? Vastauksen saatuaan Ukko edelleen ihmetteli komeita metsoja ja poika sopersi pyssyn perän katkenneen. “Ei se mitään, kun olet noin komean saaliin kotiin tuonut. Vuollaan uusi perä tukkiin, vuolen sen vaikka itse, kyllä niitä uusia saadaan. Mutta tuollaista saalista ei usein saada.” Koulupinnauksesta ja aseen luvattomasta lainamisesta ei oltu puhuttu mitään.

Ukon kehotuksesta Einari oli mennyt syömään ja olikin kuulemma maistunut tavallista paremmalta. Metsästäjän kannukset oli hankittu.

Einari ja metsälintujen metsästys [31.7.2002, Jukka Rouhiainen]

Einari kertoi jatkosodan aikana saaneensa kuntoisuuslomaa kolme viikkoa. Matka rintamalta kotiin Kaukolaan oli 80 km, eikä talvisaikaan ollut muuta keinoa kuin hiihtää. Sukset tervattiin hyvin ja kahden muun lomalaisen kanssa oli taival alkanut. Lähes ykdenjaksoinen hiihtäminen oli vienyt toista vuorokautta ja perillä todettiin tervan pysyneen suksenpohjissa. Matka oli kuitenkin kuluttanut suksen pohjaan pitkittäisiä uria, jotka eivät enää tervauksellakaan täyttyneet.

Kotona odotti toinen pyssytyömaa, tosin mieluisampi. Kotirintamalla olevien ruokailuissa metsälinnut muodostivat merkittävän lisän. Teeret ja metsot suolattiin n 30 litran vetoisiin pieniin puutynnyreihin, siten että suolaa oli runsaasti lintujen ymprillä. Näin ne säilyivät hyvin ja käyttöön otettaessa ne lintuja liotettiin vettä vaihtaen pari, kolme päivää. Tuossa ajassa suola liukeni, eivätkä linnut valmistuksen jälkeen maistuneet liian suolaisilta.

Tuon loman aikana Einari kertoi täyttäneensä kolme tynnyriä. Viimeinen ei kuitenkaan tullut aivan täyteen. Tuo vaje oli jäänyt harmittamaan, koska ohilaukauksiakin oli tullut. Toisaalta Katri-äiti oli antanut tunnustusta sanomalla, että onhan se hyvä, kun lomille tullee sellaisiakin, jotka saavat tiinuun lihaa. Kysyin isältä, olivatko muut sitten epäonnistuneet. Vastaus oli yksiselitteinen:”Hyö ei kai vissii onnistunneet nii hyvi” Asiasta ei sen enempää keskusteltu, sillä sellaistahan metsästys on: joskus onnistuu, joskus ei.

Ukko ja salakaataja [30.7.2002, Jukka Rouhiainen]

Yksi isäni, Einarin, ihmettelyn aiheista oli Ukon (Eskon) tiukka suhtauminen puiden salakaatoon. joku lähiasujaimistosta oli käynyt kaatamassa muutaman vähempiarvoisen puun (muistaakseni haapoja) lämmityspuiksi. Kaatajan oma talous oli isän kertoman mukaan retuperällä, sain käsityksen, ettei nälkäkään ollut tuntematon vieras. Ukko oli asiasta tiedon saatuaan välittömästi mennyt vaatimaan maksua kaadetuista puista. Korvaukseksi sovittin kuitenkin työpanos ja muistaakseni osa rahana. Kysyin isältä, mitä Ukko olisi tehnyt, jos kaataja ei olisi maksanut. “ilman muuta se olisi vienyt asian käräjille vienyt, oli se niin vihainen” Asiaa oli kuulemma ihmetelty isommallakin porukalla, ehkä joku muistaa tapauksesta muitakin yksityiskohtia.

Pentin Matti ja hypoteekki[Ote kirjasta [KjaK], sivu 205, Iida Rouhiainen muistelee]

Pentin Matti ei ainakaan vanhoilla päivillään suostunut ryhtymään kenenkään lainan takaajaksi. Syynä olivat ehkä muistikuvat talouspulan vuosilta. Niiden aikanahan oli moni joutunut lähtemään talostaan senkin takia, että oli hyvän hyvyyttään suostunut vieraan lainan takaajaksi, eikä lainan ottanut ollut kyennyt vastaamaan huudostaan. Matti saattoi antaa rahaa lainaksi, jos sitä sattui olemaan, mutta takaajaksi häntä oli turha pyytää. Oman taloudenpitonsa hän oli kiteyttänyt useintoistamaansa ajatukseen:
– Tilan peltoloi ympär pittää kaivaa nii syvät ojat ettei Hypoteekki pääse ylitse…
Mikä saattaisi olla hyvä ohje monelle oman aikamme isännälle.

Kasvuvoimaa [Ote kirjasta [KjaK], sivu 203, Urho A. Pessi ja Erkki Rouhiainen muistelevat

Pentin Matti tunnettiin hyvänä maanviljelijänä, jonka pellot kasvoivat. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään salaperäistä, vaan kasvu perustui ahkeraan työhön ja voimakkaaseen lannoitukseen. Karjanlantaa riitti kun karjaa pidettiin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Sattuipa ohikulkija näkemään Matin kesantopellolla lantaa levittämässä. Eipä malttanut olla sanomatta:
– Sie se paat pellolleis nii paljo sontaa, ett’ kyll’ siitä hyvä sato tulloo jos vaa Jumala vuotta antaa…
– Ei jumalal uo siin ennää mittää tekemist. Ku mie panen tarpeeks paljo sontaa ni se kasvaa ilmanki…
Tuskimpa Matti sentään sillä tavalla sisimmissään ajatteli. Samainen mies näet nähtiin usein sunnuntaiaamuisin istumassa navettarakennuksensa takana olevalla kivellä kasvavaa viljaa katselemassa. Lienee samalla hoidellut omia yhteyksiään kaiken kasvun antajaan koska huulet muodostelivat sanoja, joita kukaan muu ei kuullut.

Kuulumisten vaihtamista [Ote kirjasta [KjaK], sivu 202, Jalmari Rouhiainen muistelee]

Rotevatekoinen Esko Rouhiainen Totlammilta ei kuulunut miesten heikoimpiin, vaikka ei voimillaan pullistellutkaan. Emänniltä olivat ruisjauhot lopussa, joten niitä oli jauhatettava jos mielittiin saada leipää tai piirtaita. Jyväsäkki täytyi noutaa kauempana talosta olevalta riiheltä. Kun sen ajan säkit eivät rukiilla täytettyinä olleet edes joka miehen nostettavissa, pojat esittivät Isä-Eskolle hevosen valjastamista. Esko kuitenkin totesi lauhkeaan tapaansa:
– En mie kehtaa nii piene takkei…
Ruissäkin hakijaa ei kuitenkaan alkanut kuulua takaisin. Lopulta lähdettiin etsimään ja kadonnut löydettiin keskustelemassa naapurin kanssa kuulumisista. Iso ruissäkki koko ajan uskollisesti olkapäällä.

Terttu Ruuth os. Rantalainen 5.7.2001 – lyhennelmän kokosi Seppo Rouhiainen 2002

Lapsuuskotini sijaitsi Kaukolassa Ala-Kaukolan kylässä. Meillä oli suuri tila, jota isäni jäi yksin hoitamaan isänsä ja veljiensä kuoltua. Tämä oli hänelle perintötila. Meitä oli kaksi lasta, veljeni Matti ja minä. Nimi Matti oli meillä viidennessä polvessa. Isän suku on tullut Räisälästä, talonpoikaissukua. Siinä me veljeni kanssa kasvoimme kahdestaan. Ei ollut liijoin leikkikavereita. Penttilän talo oli lähin, eli Rouhiainen, jotka olivat meille sukua. Minun äitini Anni Rantalainen o.s. Rouhiainen oli Esko Rouhiaisen isän serkku (?). Heillä oli 10 poikaa ja 1 tyttö.

Kotimme sijaitsi kaunilla paikalla, joki virtasi pihan poikki. Talo ja navetta sijaitsivat sillan toisella puolella. Savusauna ja riihi joen toisella puolella. Oli mukava saunan jälkeen mennä jokeen vilvoittelemaan. Setäni olivat istuttaneet talon rinteeseen kuuset joskus 20-luvulla. Talvella lehmät kävivät joesta juomassa vettä. Riihestä tuli usein lämmin rukiin tuoksu, kun isäni ja äitini puivat ahosta niin sanotuilla hutkilla. Riihi oli lämmitetty.

Ala-Kaukola oli pieni kylä, mutta kulttuuritoiminta oli hyvin vireää. Tuntuu joskus haikealta muistella kun sinne jäivät kauniit lehtimetsät, makoisat mansikkamaat. Olen saanut Kaukolasta rikkaita muistoja, mitkä ovat rohkaisevasti vaikuttaneet elämäni kulkuni mutkikkaalla tiellä.

Monet lapsuusmuistot ovat säilyneet näihin päiviin saakka. Kun mentiin Ruoslahteen, ylitimme joen kohdasta, missä oli vähän vettä. Hypimme pienten kivien yli. Taakse jäi Koljosen mummo mustine kahvipannuineen. Aukaistiin puisia veräjiä ja tämäkin oli meistä eräänlaista juhlan tuntua.

Isälläni oli paja aivan kosken partaalla. Kirvesmyllyn koski joka alempana muuttui vuolaaksi koskeksi, virtasi Myllysuon läpi Totlampeen. Todennäköisesti täällä on ollut aikoinaan myöskin mylly. Meistä lapsista oli hauskaa katsella, kun isä takoi hevosenkenkiä. Siellä oli iso palje, mitä poljettiin. Perimätieto kertoo, että kuonakerrosten perusteella sieltä on löydetty 5 pajan jäännökset 1500-luvulta. Keväisin kun vesi nousi, niin muistan kun suohon upposimme kaulaa myöten. Hyvin tästä kuitenkin kaikesta selvisimme.

Perimätieto kertoo myöskin, että Totlammen ja Kalliolammen läheisyydessä sijaitsevan Dismattaren möyry -nimisen kallionjärkäle louhikko on saanut nimen Pontus de la Cardien alipäälliköiden mukaan. Vanhan Viipurin valtatien sanottiin olevan de la Cardien 1580-luvulla rakennuttama Sotatie.

Tämä möyry sijaitsi aivan meidän kotimme läheisyydessä. Kiersimme tämän hyvin kaukaa, meistä lapsista tämä näytti kovin jylhältä. Kalliolammella käytiin uimassa ja ongella, tämä oli pieni lampi. Kiersimme usein tämän ympäri ja liipeillä saimme myöskin rapuja.

Siinä peltojen keskellä oli sellainen kuin Heikkilän Korpi. Siellä oli hyvä lähde, jonne poikkesimme usein, kun jano yllätti onkimatkan jälkeen. Isä oli tehnyt meille tuohista sellaiset liipit missä oli pitkä varsi ja kauha, ja vesi maistui hyvältä. Haimme myöskin kotiimme täältä juomaveden.

Olihan meillä siellä monenlaista toimintaa. Meillä pidettiin ompeluseuroja. Äiti oli pyhäkoulun opettaja. Käytiin myöskin lukukinkereillä, mitä pidettiin eri taloissa. Sitten meillä oli myöskin yötä niin sanottuja kortteerimiehiä, jotka tekivät sellaista rahtia. Veivät puita Inkilään sahattavaksi. Olin myöskin äitienpäivillä ja koulun juhlissa esiintymässä. Ja kokkokalliolla piiriä pyöritettiin ja laulettiin kalliolle – kukkulalle, rakennan minä majani. Ei ehditty rakentaa, muutimme Imatralle 1937.

Ala-Kaukolaan perustettiin Nuorisoseura Raivaaja nimeltään 5. syyskuuta 1915. Isäni Matti Rantalainen oli näissä tehtävissä puuhamiehenä ja myöskin esimiestehtävissä. Tämä seura toimi aina talvisotaan saakka. Hän oli myöskin Venäjänsaaren retkellä, minulla on kuva tästä huvilasta.

Ja sitten muistan kun keväällä katselimme veljeni kanssa ikkunasta, kun Rouhiaisten pojat ajeli lehmiä siinä meidän alitse. Heillä oli omat laitumet muistaakseni Riitamaniemessä. Tuntui siltä, että nyt on tullut kesä.

Talvi tuli ja oli paljon lunta. Kesken koulumatkan Penttilän Jallu heitti minut lumeen. Isä Leivo hevosen kanssa ehti hätään ja peitti vällyillä. Ja jatkui matka kotia kohti kaikessa rauhassa. Enpä liijoin moista tapausta muistellut. Koulussa Jallu istui minun vieressä paksu sarkapuku päällä. Ehkä se minuakin lämmitti kylmässä luokassa. Vaikka olimme kyllä joskus eri vuoroissa.

Tapio Rouhiainen

Kun sähkönsaanti Ala-Kaukolan länsiosaan varmistui v. 1931 alkoivat Totlammilla vanhemmat veljekset rakentaa sirkkelisahaa, ja sahalaitos oli valmiina kun valot syttyivät. Alkuun virran jännite oli heikko johtuen pitkästä linjasta, mutta muutaman vuoden kuluttua tilanne parani.

Sahalla sahattiin talvisin koko kolmenkymmentäluku omaan tarpeeseen, naapurien tarpeeseen, mutta myös vientiin. Vientitavara oli järeää mäntyä ja kuusta, särmättyä lankkua. Koivu oli järeää lankkua “läpisahattuna”, se meni puusepänteollisuuteen. Vientiin menevä sahatavara ajettiin hevosilla talviteitä pitkin Inkilän asemalle Kirvuun ja siellä oli ostaja, joka mittasi kuorman, suoritti laskelmat ja luki isosta lompakosta rahat käteen. Täältä sahatavara jatkoi matkaa rautateitse Uuraan satamaan, joka oli Viipurin ulkosatama.

Sodan päätyttyä syksyllä -44 olimme marraskuun lopulla jo Paneliassa ja isä alkoi laittaa sahaa kuntoon ja sahaus alkoi tammikuussa -45. Satakunnassa isännät olivat epäluuloisia sirkkelisahan suhteen, että sillä ei saa tasapaksua tavaraa. Mutta epäluulot hälvenivät nopeasti, kun kävivät katsomassa, että miltä näyttää. Sodan jälkeinen aika oli entisten rakennusten korjaamista ja uusien rakentamista, joten työtä riitti. Keväällä oli aina kovin rakennustavaran tarve ja saha kävikin kahta pitkää vuoroa.

Sähkön sai Paneliankosken sähköyhtiöltä tuottajahintaan, joten se oli hyvin edullista. Sahoilla on aina ollut energiakustannukset suuria ja ovat vieläkin. Keväällä kun saha kävi kahta vuoroa, niin Einari ja Onni olivat töissä Paneliassa. Sähkön suuri kulutus sodan jälkeen aiheutti myös täällä sen, että virtaa ei aina oikein riittänyt. Syksyllä saha seisoi useita kuukausia, mutta muu vuodenaika sahattiin täysillä.

Paneliassa sahaus jatkui tuokokuulle -48, mutta välillä kesällä -47 kävimme sahaamassa Ruovedellä Taipaleessa lähinnä rakennustarpeita kaukolalaisille uusien kotien rakentamiseen. Tämä työmatka kesti kaksi kuukautta.

Kun meidän väki oli muuttanut Ruovedelle kesäkuussa -48, jatkui sahaus talvella -49 Taipaleen kankaalla lähellä Mikkosen taloa vuoteen -51 keväisin. Tämän jälkeen jatkui sahaus vielä vuosia pienempiä aikoja keväisin ensin lokomobiilin ja sitten Massey-Harris -traktorin voimalla Isojärven rannalla puimalan luona.

Tapio Rouhiainen
3/2002