Rouhiaisen sukuseura ry

Käynti Ohvolassa 1991

Palasin kotiin toisen evakkomatkan jälkeen elokuussa 1991, kun Rouhiaisten sukuseuran mukana matkustanut porukkamme (vaimoni Marja ja edesmennyt veljeni Kalevi) saapui Ohvolan heinittyneelle pihamaalle. Olimme veljeni kanssa lähteneet samasta paikasta sotaa pakoon juhannuksen alla 1944, jolloin taistelujen äänet jo kuuluivat Viipurin suunnasta.

Tulimme yöpymispaikastamme Käkisalmesta Kaukolaan taksilla, jota kuljetti entinen KGB:n upseeri. Pystyin vähäisen venäjänkielen taitoni avulla toteamaan, ettei hän ollut elämänmenoonsa täysin tyytyväinen, varsinkin toveri Gorbatsovissa oli paljon moitittavaa. Taksikuski, kuten minäkin, oli käynyt koulua Kaukolassa, tosin eri paikassa. Hyvin hän asiansa hoiti, muun muassa hätisteli kirkon luona markkaa kerjänneitä pikkupoikia loitommalle, ja valvoi, että matkamme sujui kaikin puolin turvallisesti.

Vanha kylätie kirkolle, jonka paikan rehevä kasvillisuus on täysin vallannut, kulki ennen suunnilleen kuvan keskikohdalla. Ohvolan asuinrakennus oli oikealla ja vasemmalle sijainneen navettarakennuksen paikalle on noussut sähkölinja betonisine pylväineen (Marja Paavilainen)

Ohvolan viimeinen pihakuusi uudelta, kirkolta karjakolhoosille johtavalta tieltä elokuussa 1991 kuvattuna. Pentin Matilla oli kesäsunnuntaiaamuisin usein tapana istua navetan takana, kuvan keskiosassa näkyvän kuonakasan tienoilla sijainneella kivellä katselemassa kylvämänsä viljan kasvua (kuvan ottanut Marja Paavilainen).

Ajaessamme Kaukolaa kohti kapeaa soratietä tuntui maisemien perusteella usein siltä, että olisimme palanneet 1930-luvulle. Idyllin tosin särkivät mm. Kaarlahteen pystytetyt elementeistä tehdyt kerrostalot ja monet taitamattomasti korjaillut röttelöt. Jotkut suomalaisten ennen sotia rakentamat puutalot, kuten muun muassa Pessin, Räkköläisen ja Puputin talot olivat vielä jäljellä. Entisen kansakouluni paikalla oli vain rauniokasa.

Tässä oli kerran oman aikansa hyvän maanviljelijän Pentin Matin uutteruudella viljelemiä parhaita peltosarkoja (Marja Paavilainen).

Tässä oli ennen Ohvolan vankka perunakellari, jota Kaukolassa kutsuttiin kuopaksi. Paksujen seljapensaitten valloittama kellari sijaitsi pihakuusirivin jatkeena sen Liinamaan puoleisessa päässä (Marja Paavilainen).

Vanha Ohvolan tilan kautta kulkenut kylätie oli peittynyt nurmen alle. Etsiskelimme kotipaikkaa kolhoosiin johtavalta uudelta tieltä ja onnistuimmekin tehtävässä vielä pystyssä olleen kotikuusen perusteella. Rakennuksista: tuvasta, aitoista, saunasta, navetasta ja hieman kauempana sijainneesta riihestä ei ollut mitään näkyvää jäljellä. Marja onnistui kuitenkin löytämään heinikon seasta tuparakennukseen johtaneet rappuset, joilla istuvista pojista otettiin muistoksi valokuva. Edellisen kuvan ottamisesta olikin kulunut jo lähes 50 vuotta. Myös kellarin jäännökset löytyivät.

Veljekset Kalevi (vasemmalla) ja Eero Ohvolan asuinrakennuksen portailla. Portaiden löytäminen kauniisti kukkivan rehevän horsman joukosta olisi ollut vaikeaa, ellei olisi tietänyt, mistä etsiä (Marja Paavilainen)

Juhannuksen tienoilla 1944 tapahtunut lopullinen lähtö Kaukolasta alkaa olla lähellä. Kuvan oikeassa reunassa näkyy sauna savupiippuinen. Kalevin (oikealla) sylissä oleva, hänen “kanifarminsa” kantaemo ja Eeron sylissä oleva “ukkokani” päästettiin vapauteen ruispeltoon, jossa niiden tulevaisuus lienee tosin jäänyt lyhyeksi (kuvan ottanut todennäk. Väinö Paavilainen).

Uudet isännät olivat käyttäneet Ohvolan peltoja kolhoosin teurastamon tarpeisiin, ja osa oli heinällä. Monen sukupolven aikana työtä ja toimeentuloa antaneet viljavat pellot oli siis jätetty heitteille. Kirkkojärvi näytti Ohvolan kohdalla kovasti umpeen kasvaneelta.

Lapsuuteni mieluinen leikkipaikka, parinsadan metrin päässä rakennuksista sijainnut Pellonharjun kalliohalkeama, löytyi helposti. Sinne tiettävästi ennen lähtöä haudattuja taloustavaroita en kuitenkaan ryhtynyt etsimään. Kirjasin ne menetettyjen joukkoon, kuten evakkomatkalle lähtiessämme peltoon päästämämme komeat kanit tai aitan nurkkaan jääneen Poikien seikkailukirjaston lähes täydellisen sarjan.

Palasimme Kaukolasta Käkisalmeen isäni kotipitäjän, Räisälän, kautta. Räisälän kirkko, jota kuulemma käytettiin elokuvateatterina, oli ulkoapäin hyvässä kunnossa. Muuten entinen keskusta oli ränsistynyt samaan tapaan kuin Kaukolankin. Kävimme vielä uimassa Laatokassa ja kohottamassa sen rannalla maljan muistojemme Karjalalle.

Pentin Matin paja sijaitsi aikoinaan tällä kumpareella. Pajan tarkka paikka jäi sankan heinän sisältä etsimättä, mutta kuvan keskellä olevat kivet, joiden takana näkyy kolhoosin rakennuksia, muistuivat elävästi mieleen (Marja Paavilainen).

Torikalle lähdettiin Haajoen sillalta. Säläjän, Virtasten ja Torikan risteyksen jälkeen huomattiin, että tietä ei oltu käytetty kuin Torikalle.

Torikalla oli käynnissä maanparannustyöt. Pellot oli äestetty ja työn alla suurella lautasäkeellä, osin jo tasattuna. Tulossa kai ruis tai heinä. Ilo olisi ollut päästä kylvämään. Maisema oli hoidettua.

Rakennukset olivat poissa, löytyi sentään riihen, navetan, saunan ja asuinrakennuksen nurkkakivet. Kaivot olivat avoinna, heinän peitossa.

Matkalla Haajoen vesi oli mustaa, ehkä majavien padottamana Mustajärveä ympäristön soilta valunutta. Aulis oli luvannut kotona vaimolle uida Haajoella ja uikin.

Erkin, Mairen ja Durkin tie erkani muusta seurueesta Sunnille. Aukean ja metsämarssin jälkeen lähestyttiin Sunnin latoja, metsäsaarekkeita, peltoja ja hiekkakuoppaa. Nykyisyyden ja muistikuvien yhteensovittaminen vei aikansa, maisema oli muuttunut 50 vuodessa. Metsiköt olivat nyt järeätä metsää. Kuvassa ylhäällä Durk ja Maire Salotilan raunioilla.

Alaladon iso nurkkakivi löytyi ison, pojan mieleen jääneen kiven luota. Pihapiirikin hahmottui maastoon. Rakennukset oli viety pois.

Pihakuusi oli kasvanut valtavasti, rungon paksuus rinnan korkeudelta oli kasvanut kahdeksasta 25 tuumaan, oksien kärkiväli oli 10 m.

Venäläiset olivat suorittaneet alueella hämmästyttävän laajaa ja perusteellista maanparannusta. Peltoaukeille oli kaivettu metrin syvyiset ja 2,3-3 metriä leveät ojat 40-50 metrin lohkoihin ja vastaavasti isot niskaojat. Maa oli levitetty ja tasattu kookkaalla lautasäkeellä. Toimivatko kookkaat ojat myös aitoina karjalle?

Tontin tila on tällä hetkellä edelleen pystyssä ja asutettuna. Rakennukset ovat täysin vahvassa kunnossa perustuksineen ja rakenteineen. Kivijalat, hirret ja hormit ovat asennossa huomattavasta iästä huolimatta. Sikäläisen rakennustavan mukaan rakennukset olivat patinoituneita ja puupintaisia, sinistä väriä löytyy päärakennuksen ikkunoissa. Tontin rakennukset sijoittuvat etelään ja länteen aukeavalle kumpareelle, parhaalle mahdolliselle rakennuspaikalle. Näköala aukeaa järvelle.

Talon nykyiset asukkaat ottivat avosylin vastaan hieman arastellen pihaan tulleen joukon Rouhiaisia. Asukkaat näyttivät auliisti nykyisiä paikkoja ja kutsuivat porukan myös sisälle katsastamaan, että todellakin SE vanha uuni on edelleen paikoillaan ja nurkassa seisoo edelleen SE Eemelin tekemä sänky.

Tontin onni oli se, että heti Rouhiaisten lähdettyä taloon sijoitettiin perhe, joka asuttaa paikkaa edelleenkin. He ovat pitäneet paikasta hyvää huolta eikä paikka ole päässyt tuhoutumaan niin kuin moni muu ympärillä ollut tila. Tien toisella puolella olleet puimala ja lammasnavetta tosin olivat hävinneet täysin.

Kuvassa Seppo poseeraa nykyisen isännän kanssa.

Vuokko Rouhiaisen piirros Hautapellon Penttilästä

Erkki porukoineen meni Hautapellon Penttilään, Erkin kotipaikalle. Viimekesäiseltä käynniltä oli tieto, että venäläiset olivat rakentaneet tien Ampaarin mäen alta suoraan Penttilään. Tie oli jo rikkikin ja loppu puoli kilometriä sujui kävellen. Perillä kolme koiraa vastaanotti metelillä. Isäntäväki tuli riiheltä ja päästiin taloa katsomaan.

Isäntäperhe oli kuusilapsinen, kolhoosin autonkuljettajaperhe. Talo oli siistissä kunnossa, mm. leivinuunia oli korjattu. Kamarin uunit olivat ennallaan. Talon kivijalassa oli vuosiluvut 1923. 1924-25 rakennetusta navetasta olivat puuosat kadonneet, lienee palaneet, paikallaan tai uunissa. Samoin poissa oli aittarivi, puimala, kuivausriihi, niin myös uusi 1939 rakennettu lato. Naapuriin noin 500 metrin päähän entisen Kettusen tilalle oli rakennettu edellämainittu kolhoosi. Kolhoosiin kuului 7-8 isohkoa peltihallia, joissa yhdessä oli navetta noin 200 lehmälle. Karjaa laidunnettin eripuolella Ala-Kaukolaa. Ilta vierähti Penttilässä jutellen.

Totlampi

Monien taksien kuljettamana iso joukko Rouhiaisia lähti matkaamaan Totlammille päin. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin, todella ihanteellinen patikointi-ilma. Taksit jäivät odottamaan paikalle koko päiväksi. Hulluja nuo suomalaiset.

Revohkaa veti Tapio, metsänhoitajan ammattitaidolla. Tapio oli varautunut kahlaamaan keskiruumista myöten soistuneissa jokiympäristöissä ja rakentamaan matkalle uusia siltoja. Tapio oletti, että majavat olivat rakentaneet patoja Mustajärven ja Haajoen vesistöihin ja veden korkeus alueella olisi muuttunut. Matka sujui kuitenkin suureksi yllätykseksi Tapiolle kuivin jaloin umpeenkasvanutta metsää, kynnöspeltoja, kuivia avo-ojia, vanhoja tienpohjia, villisika- ja lehmialueita sekä pieniä soistumia pitkin.

Mansikat oli matkalla makeita, sirkkojen siritys monikukkivilla heinäpelloilla huumaavaa, maasto rehevää lehtoa. Maisemaa matkalla olivat muuttaneet menneestä joidenkin alueiden metsittämiset, ja uudet peltoalueet. Kuitenkin tutut mäet, pihapuut ja kotikumpareet rakennusten pohjineen, koulutien muistorikkaat siirtolohkareet yms. yksityiskohdat palauttivat muistot mieleen.

Reitti kulki Kähköseltä Sunnin maille, Räsäsen alueelta Kärkkäisen maille, jossa siltana joen yli toimivat kuusi parrua. Joku lienee uinutkin ylityksessä. Kiimakorven alueella hypättiin jo omille maille. Kiimakorven peltoalueet olivat koivikoituneet. Alueella oli laidunnettu isoja lehmälaumoja jäljistä päätellen.

Lähempänä Tottlammia pellot olivat avoimet ja maa täysin kasvukunnossa. Vanhalle polvelle oli ilo nähdä pellot niin hyvässä kunnossa. Lähellä pihapiiriä oli entiset rantaniityt vain soistuneet.

Olen synnynpaikallani, Tapio kommentoi samalla seisoen Totlammin päärakennuksen kohdalla.

Päivä Totlammilla kului aurinkoisessa säässä, eväitä nauttien, Jukan keitellessä retkikeittimellä kahvit koko porukalle. Talossa asuneet muistivat joka nurkan, kamarin jossa sänky oli ollut, aitan, jossa oli riiattu talon tytärtä ja heinäkuorman, joka jäi kesken kun viimeisen kerran lähdettiin. Matin miete oli pikkupojan helpotus, ettei tätä kuormaa tartte tehdä, hangon saa heittää menemään. Tapio ei huomannut ottaa mustaa tilikirjaa mukaan jne.

Pihapiiri ympäristöineen oli kaunista kumpuilevaa maastoa, jossa rakennukset sijoittuivat parhaille mahdollisille paikoille joen molemmin puolin maaston korkeimmille kohdille. Jokea ylittävä graniittinen pulterisilta oli purettu ja kivet viety muualle rakennusaineeksi. Samoin oli käynyt kivinavetan graniiteille. Ainoastaan maakellari oli kuin eilen rakennettu. Sisältä täydellisen uusi graniittipaaseineen ja saumauksineen.

Totlammin navetta oli kuuluisa jo rakennusvaiheessaan ja sitä käytiin katsomassa rakennusvaiheessa jo naapuripitäjästä asti. Asuinrakennus oli ollut kaksikerroksinen, jossa oli kamarit yläkerroksessa. Joen töyräällä oli ollut sauna ja talon vieressä kolme aittaa. Lähinnä jokea vaatehuone, kesäisin tyttöjen aitta, keskellä poikien aitta ja pihanpuolimmaisena ruoka-aitta ja vielä halkokatoskin.

Karjatupa ja sikala olivat joen töyräällä, maakellari ja kalustovaja sijoittuivat vähän kauemmaksi pihapiiriin. Kauempana oli lisäksi heinälato, sorakuoppa ja AIV-säiliö. Joen toisella puolen oli Siirilahdelle johtavan tiepohjan vierellä ollut riihi, puimala, sahalaitos ja paja.

Uutta alueella oli suuri voimajohto ja löytyipä paikalta myös marjastajien sivuvaunullinen moottoripyörä.

Ryhmäkuvia Totlammella.

Käytiihä siel myökii eli
“Rakkaat Rouhiaiset” juuriaan etsimässä

Täysi bussilasti Rouhiaisen Sukuseura ry:n jäseniä lähti elokuun alun perjantaiaamuna kohti Käkisalmea ja suvun entistä asuinpaikkaa Kaukolaa. Sukuseuran puheenjohtaja Veikko ja sihteeri Seppo paimensivat laumaansa hyvällä menestyksellä.

Bussin ratissa istui luovutettuun Karjalaan suuntautuneen matkailun todellinen veteraani, monitoimimies Ahosen Eki. Auton ohjaaminen ammattimiehen ottein tuntui olevan vain yksi hänen sivutehtävistään. Päätyönä oli matkalaisten ajan tasalla pitäminen ja asiantunteva huolehtiminen heidän kaikinpuoleisesta hyvinvoinnistaan. Mikrofonin välityksellä kuultiin hyvin harkittuja toimintaohjeita, reitin varrelle osuneiden entisen Karjalan pitäjien historiaa, runoa tai laulua aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Samasta tuutistahan ilmaisu “rakkaat Rouhiaisetkin” oli muuten peräisin. Ja kun se peijakkaan poika osasi vielä verrattain vähäisistä ikävuosistaan huolimatta opastaa meitä ihan oikealla tavalla huumorinpilke silmäkulmassa. Me Rouhiaisen sukuseuran jäsenetkään kun emme taida kuulua niihin maan hiljaisiin, joilla olisi malttia äänettöminä kuunnella vähänkään pitempiä selostuksia.

Käkisalmeen

Tienvarsinäkymät eivät Vaalimaan ja Viipurin välillä sen paremmin kuin muuallakaan isommin silmää ilahduttaneet. Harvat vielä pystyssä olleet alkuperäisrakennukset olivat ajan hampaan pahoin järsimiä. Uudemmat lienee viisainta sivuttaa vaitiololla.

Pienemmät pellot oli metsä valloittanut jo aikoja sitten, eikä suurempienkaan kunnossa ollut kehumista. Ainoatakaan viljankortta ei koko matkan aikana sattunut silmään. Perunaa viljeltiin siellä täällä vähäisillä pinta-aloilla. Heinänkorjuu oli vielä täydessä käynnissä elokuun alkupäivinä, jolloin kuivattu heinä alkaa tunnetusti muuttua peräti riittoisaksi, joskaan ei maittavaksi talviruokinnassa. Mieliinpainuvimpia myönteisiä näkymiä olivat entisen muolaalaisen Kuusaan hovin pelloilla laiduntanut satapäinen lehmikarja sekä Kannaksen metsien mustikkasadosta todistanut marjastajien suuri määrä.

Viipuri

Viipurissa pidettiin lyhyt tauko rautatieasemalla. Seuraava tauko oli parin räjäytetyn bunkkerin lähettyvillä ns. virallisella pysähdyspaikalla, jota oli virheellisesti ryhdytty kutsumaan Mannerheim-linjaksi. Jo Viipurissa ehdittiin saada hieman esimakua markkinatalouden leviämiseen liittyvistä ilmiöistä. Toiselle taukopaikalle kuin taikomalla ilmestyneet “automarketit” eli takaluukku myyntitavaraa täyteen ahdetut pikkuautot mitä erilaisimmin tavoin asiakasta lähestyneine “myyntitykkeineen” vasta kuitenkin osoittivat mistä oikeastaan oli kysymys. Pysyväksi ihmettelyn aiheeksi jäi Suomen usein parjatunkin markan huikea kurssi ruplaan verrattuna. Mahtoikohan kaikkien tavaroiden hinta vastata edes raaka-ainekustannuksia? Finski-turistilla oli kerrankin tilaisuus tuntea itsensä vauraan maan vauraaksi edustajaksi

Seuraava tauko pidettiin sitten Sakkolassa Kiviniemen sillan liepeillä. Matka jatkui sen jälkeen Käkisalmeen, jossa syötiin ensin illallinen entisessä osuusmeijerin talossa toimivassa ravintolassa. Samassa paikassa tarjottiin sittemmin myös aamiaiset ja sieltä saatiin lounaan asemasta eväät kun lounasaikana oltiin muualla. Ajan hampaan nakerrukset näkyivät selvästi ravintolatiloissa, jotka eivät muutoinkaan vastanneet meikäläisiä vaatimuksia. Sen sijaan ruokaa oli riittävästi ja sen laatu olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisen hyvä, eräiden leivonnaisten osalta jopa erinomainen.

Kaukolaan ja takaisin

Suurin osa matkalaisista teki jo perjantai-iltana retken Kaukolan kirkolle ja hautamusmaalle, jolta löytyi suomalaisten ja venäläisten sodissa kuolleiden muistoksi yhteistuumin paljastettu muistolaatta sekä päänsä menettänyt vapaussodan sankaripatsas muistolaattoineen.

Sitä ennen oli Käkisalmessa majoituttu yksityisperheisiin, kaksi tai kolme matkalaista kuhunkin. Majoitustapa todettiin kotimatkalla yksimielisesti parhaaksi mahdolliseksi, sillä venäläinen vieraanvaraisuus ja ystävällisyys pääsivät siten oikeuksiinsa.

Lauantaina lähdettiin aamiaisen jälkeen Kaukolaan peräti 13 taksilla, joista jokainen sai kolme matkustajaa. Taksa oli 50 markkaa tunnilta. Suurin osa takseista suuntasi matkansa Ala-Kaukolaan Totlammin tienoille, mutta suvun jäseniä oli asunut muuallakin. Matkan varrella nähtiin uutuutena Kaarlahteen perustettu graniittitehdas, jonka läheisyyteen oli noussut ja nousemassa useita suuria kerrostaloja. Ne kuten kirkolle entisen Pappilan tienoille rakennetut kerrostalot tai muutkaan matkan varrella nähdyt betonirakennelmat eivät erityisemmin kaunistaneet kaukolaista maisemaa.

Kaikkien retkeläisten syvimpiä tuntoja entisillä kotipihoillaan on mahdoton arvata. Kysymyksessä oli liian arat asiat. Kun jo edesmenneitten sukupolvien vuosikymmenien ahkeralla työllä ja nykyihmisten mielestä käsittämättömän tiukalla säästäväisyydellä rakennetusta pihapiiristä saattoi olla jäljellä vain yksi matkansa päätä selvästi lähestyvä pihakuusi ja lähes miehenkorkuisen heinän seasta vaivoin löydetyt tuvan portaat, tai kun entiset huolella hoidetut viljavat peltosarat olivat muuttuneet surkeaksi joutomaaksi, taisi pala nousta kovapintaisimmankin kurkkuun. Tulipa siinä väkisin pohtineeksi ihmiselämän tarkoitustakin. Joku muu mukana ollut saattoi tosin nähdä asian toisinkin.

Kaukolasta palattua ohjelmassa oli omalla bussilla suoritettu Käkisalmen kiertoajelu. Paikallisen oppaan selostuksessa oli vielä jäljellä eräitä Kaukolan pojan korvassa särähdelleitäkin sanontoja. Oman matkani yhdeksi huippukohdaksi muodostui ajo taksilla Kaukolan hiekkarannalle ja kylpy sen kirpeänkylmissä, päin rantaa suuntautuneissa korkeiksi kohonneissa aalloissa. Sitä seuranneen hyvin nukutun yön jälkeen tuntui todella mukavalta herätä ihan oikean kukon kiekumiseen, jota oli tullut viimeksi kuulluksi vuosikymmeniä sitten.

Kotia kohti

Sunnuntaina suunnattiin isäntäväen hyvästelyn ja aamiaisen jälkeen bussin keula jälleen kotia kohti. “Automarketit myyntitykkeineen” toimivat kaikilla pysähdyspaikoilla jos mahdollista vielä tehokkaammin kuin tulomatkalla. Olihan kohderyhmä livistämässä ja sen joillakin jäsenillä saattoi vielä olla Suomen markkoja vasta Neuvostoliiton tullin ja valtakunnan rajan välillä sijaitsevassa verovapaassa myymälässä tuhlattavaksi.

Varsinainen pohjanoteeraus nähtiin Viipurin kauppatorilla. Kauppahallin edustalla konsertoinut torviviisikko aloitti turistien rahojen keräämiseksi tarkoitetun ohjelmansa peräti Maamme-laululla. Pahimmillaan lähes käsiksi käynyt kaupantekijöiden ja kerjäävien pikkupoikien lauma seurasi finskituristeja kuin hai laivaa kulkivatpa he mihin tahansa. Matkan jatkuessa tehdyn pienen kiertoajelun näkymät entisistä upeista rakennuksista eivät mielialaa parantaneet. Alaspa oli vajonnut oi entinen viipuri vihanta.

Loppumatka kotimaan puolelle sujui molemmat tullit mukaan lukien kerrassaan asiallisesti ja sutjakasti. Bussimatkan jatkuessa kohti Tamperetta yksi ja toinen alkoi varmaankin tehdä matkastaan eräänlaista henkilökohtaista tilinpäätöstä. Omaani lasken kuuluvan sekä myönteisiä että kielteisiä tekijöitä. Viimeksi mainituksi olen jo edellä moneen otteeseen todennut metsien kasvua lukuun ottamatta odottamattomat ankeat yleisnäkymät. Kaikkien kaupankäyntimenetelmätkään eivät oikein viehättäneet. Jos markkinatalouteen siirtyminen edellyttää ehdottomasti moisia lieveilmiöitä, niin hitto vieköön, minun puolestani koko markkinatalouden. Nykytilanne suomen markan ja ruplan huikeine arvostuseroineen ei tosin voine jatkua miten kauan tahansa.

Turisteille tarjotuissa palveluissa tuntuu puutteellisen palveluvarustuksen ohella olevan pullonkaulana kokemuksen ja byrokraattisten perinteiden pahemmin vaivaamien osalta palveluhalunkin puute. Viimeksi mainittuja edusti esimerkiksi ravintolamme varttuneempi tarjoilija, joka iski kipinöivin silmin kahvikupin turistin nenän eteen niin että pisarat roiskuivat, vaikka asianomainen oli juuri ilmoittanut, ettei ehtinyt juoda sitä. Aamiaiseen kun kerran kuului kuppi kahvia.

Päinvastaisia esimerkkejä

Päinvastaisia esimerkkejä löytyi onneksi verrattomasti enemmän. Heihin lasken esimerkiksi saman ravintolan useat iäkkäät naistarjoilijat, jotka puuttuvasta kokemuksestaan huolimatta yrittivät ilmiselvästi parhaansa, pari vuotta yliopistossa suomea opiskelleen herttaisen opastytön, joka punastui heleästi saatuaan hieman tunnustusta kielitaidostaan sekä älykkään, huomaavaisen ja palvelualttiin taksinkuljettajamme, jollaisia ei kasva joka toisellakaan oksalla rajan tälläkään puolella.

Matkan myönteisimpiin kokemuksiin kuului tavallinen venäläinen ihminen vieraanvaraisesta isäntäväestämme aina huivipäisiin, pahasti rappeutuneissa suomalaistaloissa asuviin mummoihin saakka. Kunpa kansojen välisiä suhteita eivät olisikaan päässeet ratkomaan järjestelmän siipien suojassa piileskelleet öykkärit, byrokraatit ja sepelinkalistelijat, vaan ihan tavalliset ihmiset.

VEE PEE KOO

Kirjoitus on julkaistu torstaina 5.9.1991