Rouhiaisen sukuseura ry

Tarjolla nyt KAUKOLAN MATKA 9-12-.6.2016
Kertokaapa kiinnostuksestanne ja kertokaa tiedoksi muillekin.
Jos sukuseurasta on lähtijöitä, olen valmis lähtemään mukaan,kun kerrottavaa sukumme paikoista ja muustakin on kertynyt ja olisi kiva kertoilla niistä paikan päällä.
Huom. ilmoittautumiset jo 1.3. mennessä, joten pitäkää kiirettä.

Kutsu:
Hotelli KAPITAIN MORGAN Vuohensalossa Laatokan rannalla. Otetaan taksit klo 11 pintaan, niin ehditään. Minä varaan taksit Kaukolasta. Hinta on ollut 20 e/päivä/henkilö. Varmistuu toukokuun alussa, kun käväisen siellä.

Huoneiden kuvaus:
17x) Standard huoneessa on 2 erillistä sänkyä, hinta 365 eur/hlö

1x) H2 Sviitti: 2 huonetta (makuuhuone ja olohuone)
Makuuhuoneessa on 2 erillistä sänkyä, hinta 385 eur/hlö

3x) H3 Sviitti (ikkunat metsään päin)
2 makuuhuonetta ja olohuone:
1.makuuhuone – 2 erillistä sänkyä
2.makuuhuone – 1 sänky, hinta 375 eur/hlö

1x) H3 Sviitti (ikkunat Laatokalle päin)
2 makuuhuonetta ja olohuone:
1.makuuhuone – 2 erillistä sänkyä
2.makuuhuone – 1 sänky, hinta 360 eur/hlö

YHDEN HENGEN LISÄ, jos haluaa olla 2 h/huoneessa yksin, on 95 euroa.

HINTAAN SISÄLTYY
– bussikuljetus tilausajobussilla Parkano-Käkisalmi-Parkano
– majoitus Park Hotel Kapitan Morgan
– puolihoitoruokailut alkaen päivällisellä (keitollinen) ja päättyen aamiaiseen
– ryhmäviisumi Schengen-maiden kansalaisille

Helsingin suunnasta tulevat nousevat bussiin Lahden matkakeskukselta. Ks. aikataulu.

MATKAVAKUUTUS JA VENÄJÄN VIISUMI
Viisumia varten tarvitsemme selkeän valokopion passin kuva-aukeamasta,
huolellisesti täytetyn ja allekirjoitetun viisumianomuskaavakkeen sekä yhden VÄRILLISEN passivalokuvan osoitteeseen Futurist Oy Bulevardi 12 A, 00120 Helsinki 9.5.2015 mennessä.
Vaihtoehtoisesti viisumipaperit voi tuoda Lomalinjan Tampereen toimistoon Aleksanterinkatu 32.
Jokaisella on oltava voimassaoleva matkustajavakuutus, siitä ei
tarvitse toimittaa vakuutustodistusta Lomalinjalle, mutta todistus tai vakuutuskortti tarvitaan matkalle mukaan! Omalla viisumilla matkustavan hinnasta vähennetään 60 euroa/viisumi.

Hinnat perustuvat tällä hetkellä voimassaoleviin hinnastoihin, pidätämme oikeuden muutoksiin.
Koko ryhmän kuluton peruutus viimeistään 9.4.2015

Lomalinja lähettää viisumihakemuskaavakkeen, ennakkolaskun ja alustavan matkaohjelman sekä bussin aikataulun.

Käsittelymaksu 23 e/ lasku

Ilmoittautumiset: 1.3.2016 mennessä.

matti.paavilainen[at]pp1.inet.fi

tai puh. 0407156256

Venttilän tila Ruovedellä Jäminkipohjassa on hiljentynyt. Kauko, Satu ja Jari Rouhiainen muuttivat alkuvuodesta Ruoveden keskustaan Sointulaan (osoite Petäjäkuja 3 E, 34600 Ruovesi.). Tila on edelleen omistuksessa, mutta ympärivuotista asutusta siellä ei ole.

Vanha lankapuhelinnumero toimii (03 4760149), GSM 0400 564 579 / Satu.

Tarkoituksena on kerätä pieniä muistoja ja juttuja “pankkiin” Rouhiaisten suvun vaiheista. Kertomukset voivat olla vanhoja tai uusia, aihettakaan ei ole rajattu. Pääasia on, että voimme kertoa Rouhiaisten suvun tapahtumista myös muille. Voitte lähettää jutun sähköpostiosoitteeseen: rouhise [at] gmail.com.

• Jäsenmaksukirje
• Kaukolaan kesäkuussa 2016!
• Venttilän tila hiljentynyt
• Juttupankki
• Jouluomenoita
• Tiedote joulukuussa 2007 – Esimiehen tervehdys
• Lehdykkä 2004
• Rouhiaisten Sukuseura ry:n sukujuhla Karjala-talossa
• Muistoja Aino Alina Rouhiaisesta os. Ollikka
• Kaukolan poika Parkanossa
• Aikamatka Kannakselle
• Karjala-lehti: Arkeologiaa ja arkkitehtuuria Kannaksella
• Riemullinen muutto (se Veikon ensimmäinen)
• Jehu
• Jouluaaton vietto Lahikaisella
• Jouluista muistelua
• Jouluisia muistelmia
• Otteita Simo Rouhiaisen (1882-1963) päiväkirjasta
• Aita
• Sukuseuran alkuvaiheita
• Hiljan muistoja lapsuudesta
• Rouhiaisen sukuseuran sukukokous 2002, valokuvia
• Lehdykkä 2002
• Vain piikkarit puuttuivat
• Kalkin sammutusta
• Kaukolan matka 1992
• Einari ja karjalanpiirakat
• Pullojen uusiokäyttöä
• Einari ja urheilun parantava voima
• Oravannahkoja
• Metsästystä 20- ja 30-luvuilla
• Einarin ensimmäinen metsästysretki
• Einari ja metsälintujen metsästys
• Ukko ja salakaataja
• Pentin Matti ja hypoteekki
• Kasvuvoimaa
• Kuulumisten vaihtamista
• Terttu Rantalaisen muistelmia Alakaukolan kylästä
• Eemeli Rouhiaisen sirkkelisahatoiminta
• Veikko Rouhiainen 50 vuotta
• Aarne Rouhiaisen muistokirjoitus
• Muistikuvia sirkkelisahaukselta
• Muistoja veljestäni Aarnesta
• Hyvät sukulaiset!
• Jäniksen “metsästystä”
• Seppo ja Veikko Rouhiaiselle hopeiset ansiomerkit
• Näyttely Rakennustaiteen Museossa
• Sotavanki Pekka
• Poikien tieteellisiä tutkimuksia
• Ojankaivuuta
• Tauno muistelee isän alkuvaiheita
• Kaukolan matka 1991, Ohvola
• Kaukolan matka 1991, Torikka
• Kaukolan matka 1991, Sunni ja Salotila
• Kaukolan matka 1991, Tontti
• Kaukolan matka 1991, Hautapelto
• Kaukolan matka 1991, Totlampi
• Käytiihä siel myökii
• Hilja Rouhiaisen kirjoittamia näytteitä Karjalan murteesta
• Hajanaisia muistikuvia lapsuuteni Kaukolasta

Kuusikymmentäluvun joulun eivät olleet tavaramääriltään alkuunkaan nykyajan tasoisia. Lahjat tehtiin monesti itse, kaupan valmiisiin lahjoihin ei ollut varaakaan. Toki usein kontista löytyi joku ostettu lahja, saimmehan pienen summan ostoksiin käytettäväksi. Se mitä tavaroista puuttui, korvattiin kekseliäisyydellä ja lahjojen henkilökohtaisuudella.

Valmisruokia oli vähän, Helmi joulunalusaika olikin hyvin työteliäs. Jouluruokien valmistaminen vei siivouksen ja navettatöiden kanssa usein pikkutunneille saakka. Kiireestä huolimatta jokainen joulu valmistui ajallaan, pukinkonttia myöten. joulu ei tule ilman lipeäkalan ja lanttulaatikon tuoksua oli usein kuulemani kommentti.

Einarin joulu valmistautuminen oli vähäilmeisenpää. kuvioon kuului kuusenhaku, joka usein ei Helmiä miellyttänyt. Silloin pienelle pojalle oli hankalaa ymmärtää arvostelua kuusen laadusta, olihan sen valintaa usein tehty jo syksyisillä jahtireissuilla. Myöhemmin olen huomannut, jopa joistakin “tutkimuksista”, asialaidan olevan ylläkuvattu monessa muussakin perheessä !

Einarin joulu ei tullut ilman jouluomenia. Punaisia, ehyitä ja niitä piti olla paljon. Ainakin minusta tuntui tuolloin, että niitä oli tarpeeseen nähden liioitellun paljon. Niin tiukkaa ei aikataulu tai raha tehnyt, ettei Einari ehtinyt korillista omenia jouluksi käydä ostamassa. Hänelle itselleen omenoiden syönti oli joskus hankalaa tekohampaiden vuoksi, silti omenia jouluksi oli aina tarjolla. Niitä punaisia, ei muita ! Olisi mukava tietää, mistä punaiset jouluomenat olivat joulun tunnukseksi jääneet, en muista asiaa koskaan selville saaneeni.

Kaikesta huolimatta joulu aina valmistui, kiire rauhoittui yhdessäolosta, ruuasta ja lahjoista nauttimiseksi. Olutta, viiniä väkevämmistä puhumattakaan ei joulupöytään kuulunut. Vasta lasten aikuistuttua tuli mukaan Helmin valmistama mustaherukkaviini. Ihmettelinkin joskus Alkon tilastoja, joissa joulu oli juhannusta suurempi kulutuspiikki…

Tapaninpäivä, tai oikeammin Tahvana oli karjalaisena perintönä kosteampi. Saimme seikkaperäisen selvityksen mitä tarkoittaa kysymys, “onko Tahvana kotona?” Perinteen mukaan hevosilla kierrettiin Tapaninpäivänä naapurit ja sukulaiset, jolloin yllä oleva kysymys heitettiin. Tuolloin talonväki kaivoi esille “Tahvanan”, josta vieraille tarjottiin ryyppyjä. Mikäli Tahvana ei ollut kotona, jatkettiin matkaa seuraavaan taloon. Tahvananajo oli iloista hauskanpitoa, vaikka aika ajoin eivät kaikki tahtoneet takaisintulomatkalla enää pysyä reessä omin avuin…

Oli hauskaa todeta karjalaisissa silmäkulmissa iloinen pilkahdus, kun vastattavaksi tuli kysymys “Onko Tahvana kotona ? ”

Jukka Rouhiainen 23.12.2008

Kuluneet pari vuotta ovat yhdistyksen toimissa olleet varsin hiljaista aikaa. Hallitus kokoontui viimeksi viime vuoden tammikuussa aiheenaan sukukirjan valmistelun käynnistäminen. Tarkastelimme sukuseurallamme olevaa aineistoa ja se on monilta osin kirjaan lähes sellaisenaan sopivaa. Tarkoituksena on keskittyä kirjassa suvun vaiheisiin varhaisesta historiasta viime sotien jälkeiseen evakkotiehen ja uusille asuinseudulle asettumiseen asti, sen jälkeiset vaiheet sopisivat tulevaisuudessa mahdollisesti kirjoitettavan toisen julkaisun keskeinen aihe. Sukuseuralle kertyneestä aineistosta puuttui kuitenkin hyvän sukukirjan kannalta olennaista tietoa, kuten perusteellisempi sukuselvitys kaikkine varhaisemmista sukupolvista mahdollisesti erkanevine haaroineen ja asuinympäristöstä, Ala-Kaukolasta kertova aineisto. Kun olin jo näitäkin asioita pöyhinyt, lähdin paneutumaan noihin ainealueisiin perusteellisemmin, työn tämän hetkisestä tilanteesta kerrotaan jäljempänä.

 Sukuseuran kotisivuilla on ollut kävijöitä jatkuvasti kiitettävä määrä. Sivuilta jouduttiin kuitenkin ohjelmistomuutosten ja lisääntyneen roskapostin määrän vuoksi poistamaan keskustelupalsta. yhteydessä Samassa Eeva-Kaisa uudisti kotisivujen ulkoasun, valokuva-albumista vain puuttuu vielä tekstejä. Puutetta paikataan, kun ehditään.

 Viime kesänä Kaukolan pitäjäseura järjesti matkan Kaukolaan Kaukola-päivien merkeissä. Matkalla oli muutamia jäseniä sukuseurasta ja siitä on lyhyt kuvaus ja kuvia jäljempänä.

 Sukulaisiamme on osallistunut siellä täällä karjalaisuuden vaalimiseen liittyviin tapahtumiin niin työpanoksen antajan roolissa kuin yleisönkin joukossa, tästäkin on muutama maininta jäljempänä.

 Kun tällaista tiedotetta ei lähetetty viime vuonna, kattaa tämä tiedote nyt parin vuoden jakson. Postitusoperaation välttämiseksi tiedote on vain sukuseuran kotisivuilla toivomuksella, että te hyvät sukulaiset viestitätte lähipiirissänne tiedotteesta eteenpäin ja otatte myös tulosteita niille sukulaisille, joilla ei ole välineitä kotisivujen katselemiseksi.

 Mikäli teille tämän tiedotteen lukijoille tulee käsiteltyjen asioiden osalta mieleen jotakin täydentävää tietoa tai vihjettä, kertonette niistä minulle puh. 040 546 1823. Tieoja voi toimittaa myös kotisivuilta löytyvään historiatiimin sähköpostiosoitteeseen.

 Ensi vuonna on jälleen sukujuhlan aika, hallitus tulee alkuvuoden aikana päättämään kokouspaikasta ajankohtineen ja kutsut juhlaan tulette saamaan sitten postitse.

 Haluan toivottaa mitä parhainta Joulun aikaa kaikille sukulaisillemme ja muillekin tätä tiedotetta lukeville, kuten myös onnellista ja menestyksellistä uutta vuotta.

 Käyntimme Kaukolassa 2007

 Kaukolan pitäjäseura järjesti tämän vuoden kesäkuun alussa Kaukola-päivät Kaukolassa ja matkalle osallistui yli 80 henkeä. Neljän päivän matkasta oli varattu kaksi kokonaista päivää omine tai sukujensa kotipaikkoihin ja muutenkin seutuun tutustumiseen. Kotiinlähtöpäivänä kokoonnuttiin jumalanpalvelukseen Kaukolan kirkkoon ja laskettiin kukat muistomerkille, minkä jälkeen lähdettiin kotimatkalle.

 Sain tehtäväkseni luotsata toisen bussin matkalaiset Käkisalmeen ja takaisin, suvustamme olivat mukana myös veljeni Aulis ja tyttäreni Katri sekä Parkanosta Alkkiomäen Vappu ja Ossi. Ensimmäisenä päivänä kävelimme Saviaholta Everinmäkeen, sieltä Mölömäen kautta Pitkäkorpea pitkin Kiislammin taitse Kiisinkylään, edelleen Paavilanmäkeen, Ohvolaan ja Rouhiaisenmäen kautta kirkolle. Tämä reitti li valittu siksi, että sen varteen jäi monia sellaisten talojen kivijalkoja, joissa aikanaan on asunut Rouhiaisen sukua tai sukuun tulleiden aviopuolisoiden sukua. Reitin varrella oli pystyssä vain muutamia suomalaisten aikaisia taloja, mutta venäläisten huviloiden, datshojen, määrä näyttää kasvavan Kaukolassa, kuten se tekee muuallakin Karjalassa. Kiislammin päässä kohti entistä Mikkolan talon paikkaa kohti kävellessämme totesin voivamme käyttää siinä samoja sanoja, mitä velimies Tapio lausui vuonna 1991 Totlammin maille tullessamme: ”Nyt tultiin omille maille!”. Nuo Mikkolan entiset pellot Kiislammin päässä olivat aikanaan asumamme Tontin tiluksia.

 Toisena päivänä ryhmä ajoimme maastokelpoisen auton kyydillä ensin Tontille, josta emme tavanneet talossa asunutta iäkästä Nikolaita, naapuri kertoi hänen asuvan nyt tyttärensä luona. Jatkoimme kohti siitä eteenpäin poiketen välillä Sunnin paikalla ja ajoimme pitäjän länsirajalle asti Lavaharjuun, josta jatkoimme kävellen kilometrin verran Kirvun puolelle. Sieltä löytyi äitimme kotitalon paikka Pekkola. Vanhaksi navetaksi aikanaan kutsutun kivirakennuksen seinät herättivät meitä jälkeenpäin miettimään rakennuksen alkuperää. Sen seinät kun olivat kaksinkertaiset niin että sisempi seinä nojasi ulompaa vasten. Paikkahan on ollut vuoteen 1617 aivan Pähkinäsaaren rauhan rajan tuntumassa. Jälkeen havaitsin, että Ruotsin ja Venäjän raja oli näillä kohdin uudelleen vuosina 1721-1743. Tällöin raja oli Lavaharjun kohdalla suorakulman muotoinen, pohjoisesta tuleva rajalinja kääntyi harjun kohdalla suoraan länteen halki Kirvun, eteläpuoli oli Venäjää ja pohjoispuoli Ruotsia. Olen yrittänyt selvittää, voisiko rakennelmalla ja rajan läheisyydellä olla keskenään jonkinlainen yhteys.

     Matti Rouhiainen vietti 80v. syntymäpäiväänsä Ruovedellä joulun alla 2005.

   Eero ja Marja Paavilainen viettivät yhteisiä 140-vuotispäiviään Vantaalla helteisenä syyskuun lauantaina 2006

Historiatiimi tallensi kesällä 2006 digikuviksi vanhoja valokuvia Erkki ja Elsa Rouhiaisen albumeista. Meeri Tyni oli paikalla tunnistamassa niistä ihmisiä ja paikkoja. Samalla tututtiin Simo Rouhiaisen perua olevan vanhan matkalaukun sisältöön, josta historiatiimillä on lainassa muistivihko vuodelta 1941. Hän on Ala-Kaukolan kylän huoltopäällikkönä kirjannut siihen elokuussa 1941 tiedot Ala-Kaukolan talojen kunnosta sen jälkeen, kun suomalaiset joukot olivat valloittaneet Kaukolan. Jäljempänä on muutama esimerkki vihkon sisällöstä.

   Minna Tyni laulamia karjalaisia lauluja saatiin kuulla Virroilla kesällä 2006. Minna on säestäjänsä kanssa koonnut ohjelmiston, joka on vaikuttava.

   Ruoveden Karjalaisseuran 60-vuotisjuhlassa maaliskuussa 2007 lauloi mm. Composito-ryhmä.  Siinä laulaa myös Aulis Rouhiainen, joka Ruoveden Karjalaisseuran puheenjohtaja.

    In memoriam

 Keskuudestamme ovat poistuneet Elsa Rouhiainen 2006 Somerolla, Sirkka Rouhiainen 2006 Tampereella, sukuseuran varaesimies Aarre Rouhiainen 2007 Tampereella, sukuseuran aikaisempi puheenjohtaja Tapio Rouhiainen Kangasniemellä helmikuussa 2007 ja sukuseuran pitkäaikainen tilintarkastaja Rauno Rouhiainen 2007 Tampereella.

 Suvun ja Ala-Kaukolan historiaa

 Työelämästä vapaana ja asiasta kiinnostuneena olen parin viime vuoden aikana paneutunut tiiviisti sekä sukumme kotipaikan Ala-Kaukolan tietojen kokoamiseen että sukumme esipolvien tietojen täydentämiseen. Apuna olen käyttänyt mm. Matti Paavilaisen piirtämistä Kaukolan koulupiirikartoista otettuja digikuvia ja internetistä pengottuja talous- ja topografikarttoja sekä Kaukolaa käsitteleviä kirjoja internetistä saatavilla olevia kirkonkirjoja ja digikuvattuja henkikirjoja. Tällä hetkellä minulla on luonnoksia omiksi Ala-Kaukolan kartoiksi, kuvauksia Ala-Kaukolasta ja perustietoja sen noin 120 talosta sekä sukuohjelmistossa runsaat 200 perhettä Pentti Rouhiaisen sukua.

 Aineisto sisältää suhteellisen paljon omia analyysejäni ja erilaisia oletuksia. Monet kohdat vaativat tarkistamista muista lähteistä, mutta aineistosta käy jo selvästi ilmi, kuinka sukumme menneiden sukupolvien aikana puoliso useimmiten löytyi naapurista ja harvemmin toisesta kylästä tai pitäjästä. Lähes puolessa Ala-Kaukolan taloista löytynee jonkinlainen yhteys meidän sukuumme joko tytärten muutettua toiseen taloon miniäksi tai suvun miesten tuotua miniän suvun taloon.

 Eräänlaisena kurioseettina voitane kertoa, että Hautapellon kylässä (jonka olen kuvauksissani sisällyttänyt käsitteeseen Ala-Kaukola) oli vuonna 1818 kaksi Rouhiaisen taloa. Sukuseuran perustaneiden sukuhaarojen esi-isän, vuonna 1748 syntyneen Pentti Pekanpojan talossa asui silloin yhteensä 27 henkeä, joista 8 oli Rouhiaisia ja 19 Pentin yhtiömiehen Juho Kiiskin sukua. Naapurissa asui suvun toista pääsukuhaaraa edustavan, vuonna 1746 syntyneen Esko Eskonpojan talossa oli 25 henkeä, jotka kaikki olivat Eskon sukua. Kahdessa talossa asui siis yhteensä 52 henkeä. Mahtoi talviaikaan pirteissä olla ahdasta, mahtoivatko olla vielä savupirttejä. Tämän hetken käsitykseni mukaan oli 1800-luvulla Hautapellon Rouhiaisenmäessä ja Saviaholla ainakin neljä Rouhiaisen suvun taloa ja niiden lisäksi pari torppaa, ehkä myös muutama mäkitupalaisen mökki.

 Tavoitteenani on jatkaa tietojen tarkistamista Kaukolan rippikirjasta, jollainen löytyy mm. kesäpaikkamme kirjastossa, sekä jututtamalla aineistoni avulla vanhempia Ala-Kaukolaa tuntevia henkilöitä, samalla pyrin keräämään valokuvia Ala-Kaukolasta. Suvun talojen historian pidemmälle menevä hahmottaminen edellyttää ammattilaisen käyttöä, toivottavasti löydämme sellaisen ja ehkä samalla olisi mahdollista löytää jonkinlaista vihjettä, mistä esi-isämme Pentti tuli Kaukolaan.

 Olosuhteet asukkaiden palatessa vuonna 1941 Kaukolaan

 Rouhiaiset joutuivat jättämään Kaukolan talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940. Ote Simo Rouhiaisien päiväkirjasta: ”Ratio ilmoitti, että viime yönä on ulkomailta tullut tieto, että Suomen ja Neuvostovenäjän kanssa on tehty rauha. Ministeri Tanner julisti ration kautta kansalle, että rauha on tehty ja Suomen raja kulkee Enson Koitsanlahden suuntaa määräten. Talo kaikkine kaaveineen ja karjoineen olisi Suomeen saatava ettei jää ryssän sotasaaliiksi. Alettiin ajaa ja pakata. Mutta kaikkia sinne jäi.” Simo Rouhiaisen perhe oli evakossa Lauttakylässä, kun Saksa kesäkuussa 1941 hyökkäsi Venäjälle. Venäläiset koneet pommittivat Suomen kaupunkeja ja Suomi liittyi sotaan, heinäkuussa Mannerheimin joukot hyökkäsivät Laatokan Karjalaan ja elokuussa Kannakselle. Lauttakylässä kuultiin 16.8.1941 radiosta, että omat joukot olivat vallanneet Kaukolan takaisin. Simo Rouhiaisen päiväkirja: ”Oli elokuun 20. päivä kun meitä kaukolaisia 165 henkeä Äetsän asemalle kokoontuneena odotteli lähtöä Kaukolaan. Saman päivän iltana lähti juna kuljettamaan kaukolaisia kohti Karjalaa, jonne saavuttiin 22. päivänä. Loppumatkaa tehtiin autoilla ja illalla oltiin Kaukolan Kuntalassa, jossa yövyttiin. Oli täydellinen ryssän haju, mutta seuraava yönä oli jo toista, kun oma naisväki teki suursiivouksen pesten ja puhdistaen huoneet.”

 Simo toimi Ala-Kaukolan huoltopäällikkönä ja kirjasi tiedot talojen kunnosta pieneen mustakantiseen vihkoonsa, siitä löytyy myös seuranta kotiin palanneiden työpäivistä, venäläisiltä jääneistä elintarvike- ja rehumääristä ja niiden luovutuksista kotiin palanneille asukkaille. Etusivulla on merkintä ”Kylätarkastus Ala-Kaukolan koulupiiristä. Asunnot ja niiden eheys tarkastettu ja havaittu alempana mainitun mukaiseksi.” Ensimmäisen tarkastuksen Simo teki 24.8.1941 eli vain kahdeksan päivää sen jälkeen, kun ”ratiosta” oli kuultu Kaukolan takaisinvaltauksesta ja taistelut olivat vasta siirtymässä Vuoksen eteläpuolelle. Simon kuvaukset kolmen Rouhiaisten talon kunnosta elokuussa 1941:

  Simo Rouhiaisen talo Kaukola 13 (= Salotila)

 Asuinrakennus seinät ja matto sekä katto on. Sähköjohtot revitty pois samoin pöytä ja sänky. Uuni säretty sekä kaappi. Hylly ja penkit on. 20 akkunaruurua säretty. Aitat on kunnossa, salvot revitty. Navetta samoin ennallaan sekä sauna. Kauraa on kylvetty 2 hehtaaria. Lavon ja kujan ovista puuttui 6. Lasia säretty 10 neliötä.

 Esko Rouhiainen Totlammin talo (= Totlampi)

 Asuinrakennus: Seinät ja akknat paikoillaan 32 akkunaruutua säretty. Uunit käyttökunnossa, ainoastaan hellan savupelti on pois hellakin vaikka osaksi murskattu. Ovet paikoillaa, lukot ja kädensijat kaikki poistetut. Huonelauja on 2 penkkiä toisesta jalat poikki, 1 säretty sänky 1 jakkara, 2 tuplaa puuttuu, säilynyt muuten verrattain hyvin. Eteisestä 15 ruutua säretty. Karjakartano asuttavassa kunnossa paitsi ikkuna ruuvut kaikki säretty. Pumppu myös säretty. Riihi käyttökunnossa, puimakonekin nähtävästi kunnossa. Moottori puuttuu. Aitat myös asuttavassa kunnossa samoin sauna vaan ikkunat on rikki. Vesikeittiö uuni rikki pata pois. Sikala heikosti asuttavassa kunnossa. Kalustokuuri kunnossa. 1 niittokone on 2 auraa nähtävästi kunnossa. Hankmo ja harakin on. 2 tuvaneteisen ovea puuttuu. Viljelystä ei ole eikä heinääkään tehty. Säretty lasia 22 neliömetriä. Pahvit kamareista revitty.

 Esko Eemil Rouhiaisen talo (= Tontti)

 Tuparakennus asuttavassa kunnossa kun saa 16 ikkuna ruutua. 7 tuplaa puuttuu kokonaansamoin huonekaluja, sänkyjä tosin on 5 mutta jostain tuotu vanhanaikaisia, samoin 1 pöytä. 2 penkkiä ja jonkin verran sähköjohtoja on. Uunit hyvässä käyttökunnossa. Vesikeittiö ja sauna ennallaan eli käyttökunnossa. Karjakartano asuttavassa kunnossa paitsi ikkunat säretty. Aitat hyvässä käyttökunnosssa senko siivoaa. Kuurista osa lattiaa poistettu. Sahattua lautaa ainakin 2 tantarttia. Puintakuuri ennallaan samoin kellari, tiilit viety pois. 6 kpl lavon ovet puuttuu. Perunaa on 3 hehtaarin ala, vähän lanttua punajuurta ym. 4 niittokoneen romua, samoin 4 haravaa. 4 niittokonetta 4 haravaa vieraat. 6 neliömetriä säretty lasia.

Päivitetty 19.12.2007

 

lehdykka2004 (pdf)

Rouhiaisten Sukuseura ry:n sukujuhla Karjala-talossa

Kaukolan Rouhiaiset viettivät lämminhenkistä sukujuhlaa 17.8.2002 Karjala-talossa. Rouhiaisten Sukuseura ry, kotipaikkanaan Ruovesi, perustettiin valmistavien keskustelujen jälkeen 25.1.1987. Sukujuhlia on pidetty sen jälkeen Ylöjärvellä 1988, Ruovedellä 1990, 1993 ja 1996, ms. Isabellalla välillä Turku-Tukholma-Turku 1999 ja tänä vuonna siis Karjala-talolla. Kaikki sukujuhlat ovat keränneet edustavan joukon Kaukolasta lähtöisin olevan Pentti Rouhiaisen (eli 1600-luvun lopulla) jälkeläisiä ja avioliiton kautta sukuun tulleita.

Sukuseuran keskeisiä tehtäviä on tällä hetkellä sukua koskevan historian ja perinnetiedon kokoaminen ja tallentaminen. Tehtävän helpottamiseksi avattiin seuralle www-kotisivut (www.saunalahti.fi/alakauko), jotka olivat ensimmäisen kerran näkyvillä 14.8.1999. Kuluvan vuoden elokuun puoliväliin mennessä oli kävijämäärä kotisivuilla jo 1965 kpl.

Seuran käytännön toiminta tapahtuu pääasiassa tiimityönä. Niinpä historiatiimi, jota on vetänyt sukuseuran nykyinen puheenjohtaja Seppo Rouhiainen, on muun muassa koonnut tietoja Kaukolan Rouhiaisista ja laatinut kartan sukuhaaroista, luonut ja aloittanut haastattelupohjan testaamisen perinnetiedon keräämiseksi ja tuottanut aineistoa kotisivuille. Kotisivutiimi puolestaan, vetäjänä Eeva-Kaisa Rouhiainen, on kehittänyt kotisivut internetiin, testannut ne, tallentanut sivuille aineistoa ja ylläpitänyt sivuja. On ollut mieluisaa seurata sitä tehokasta tapaa, jolla nykyajan tietotekniikasta perillä olevat vastuuhenkilöt (etenkin Eeva-Kaisa ja Katri Rouhiainen) ovat kehittäneet kotisivuja. Toivoa vain sopii, että lisää nuoria tulisi mukaan tähän työhön ja muuhunkin seuran toimintaan.

Sukuseura kokosi 1990-luvun alussa jäsenistön parina kesänä kotiseuturetkelle Kaukolaan. Vanhempi, Kaukolassa jo asunut osa sukulaisista pääsi vihdoin omin silmin toteamaan sen muutoksen, mikä heidän kotipaikoillaan oli tapahtunut ja nuoremmalle osalle sukua käynti antoi mahdollisuuden luoda konreettinen kuva paikoista ja maisemista, joista vanhemmat ja isovanhemmat olivat heille kertoneet.

Sukujuhlan kohokohdaksi muodostui Kaukolan oman pojan, vuorineuvos Yrjö Pessin alustus Karjalan kannaksen nykytilasta ja kehittämismahdollisuuksista. Hänhän on perehtynyt tähän asiaan perusteellisesti ja mm. laatinut yhdessä varatuomari Reino J. Auvisen kanssa Karjalan alueiden mahdollisesta palauttamisesta Suomelle aiheutuvia kustannuksia koskevan raportin, joka luovutettiin Karjalan Liitolle 4.1.1993.

Yrjö Pessi totesi, kuten moni muukin entisellä kotiseudullaan käynyt on voinut havaita, että Kannas on hyvää vauhtia rappeutumassa asuinpaikkojen ja yleensä luonnon turmeltuessa ja ihmisten elinolojen heikentyessä. Tilanne voitaisiin vielä korjata, jos suomalaisten perusoikeus heille vuosisatoja kuuluneiden maiden omistukseen palautettaisiin ja myönnettäisiin asianmukaiset toimintamahdollisuudet Karjalassa. Nythän yksityisen pääoman kiinnostus muun muassa metsävarojen kehittämiseen, matkailuun ja vapaa-ajan asuntoihin tehtäviin investointeihin on vähäistä kiinteistöjen osto-oikeuden puuttumisen sekä heikon omaisuuden suojan ja turvallisuuden vuoksi.

Kannaksen nykyisiä venäläisiä asukkaita Pessi piti ennen muuta työvoimana, joka olisi aluksi mukana alueen jälleenrakentamisessa kantasuomalaisten kanssa saatuaan tarpeellisen perus- ja uudelleenkoulutuksen. Myöhemmin väkeä tarvittaisiin muun muassa investoinneilla luoduissa uusissa työtehtävissä Halukkaille tulisi myös ohjata tukea, joka mahdollistaisi paluumuuton Venäjälle.

Karjalakysymys ja sodan mukanaan tuoma vääryys on jäänyt sivuun mm. kouluopetuksessa yli 50 vuoden ajan. Aikaamme leimaa myös henkilökohtainen itsekkyys ja haluttomuus mihinkään uhrauksiin. Nämä eivät kuitenkaan saa nousta esteeksi oikeudenmukaisuuden toteuttamiselle ja neuvottelujen aloittamiselle Karjalan palauttamisesta, kuten Yrjö Pessi totesi rohkaisevassa ja innostavassa alustuksessaan.

Eero Paavilainen
Vantaa

Onni Rouhiaisen muistosanat Aino Alinan muistotilaisuudessa 28.8.2004 Orimattilassa

Ensimmäinen muistikuvani Alinasta taisi olla, kun hän antoi minulle sukat tullessaan nuorena morsiamena ensimmäistä kertaa Totlammille. Lienen ollut siinä yhdeksän vuoden paikkeilla. Minua jännitti kovasti. Seuraavana vuonna olivat häät, Alina vihittiin veljeni Viljon kanssa ja alkoi heidän yhteinen elämänsä, joka oli siihen aikaan maalaistalossa kaikilta osin työn täyteistä käsittäen kaikenlaisia töitä. Otan tähän yhden esimerkin: omista lampaista saaduista villoista kehrättiin langat, ostettiin loimet ja kudottiin kangas. Viljo teki kankaasta minulle koko puvun, joka oli ensimmäinen kokopukuni ja josta olin ylpeä. Samalla tavalla tehtiin puku myös kahdelle muulle veljelleni.

Elämä jatkui työteliäänä aina vuoden 1939 syksyyn asti, jolloin maailmanpolitiikka kuumeni ja kiristyi. Tuli YH ja saatoin Viljon Kaarlahden Suojeluskuntatalolle. Talvisota ei aiheuttanut Viljolle ja Alinalle yllätyksiä, mutta tietysti piti lähteä evakkoon, mikä johti Huittisiin ja siellä Jokisivulle. Isäni johti Kaukolan evakuointia. Alinan raskausaika oli edennyt ja toukokuun lopulla syntyi Jouko. Alina ja Viljo asuivat Perttulasta Lauttakylään päin noin 2 km, minä ja isä asuimme Perttulassa.

Satuin kuulemaan, kun Viljo neuvotteli isäni kanssa ja sopi Hämeenkyröön muuttamisesta. Alina jäi ensiksi Huittisten Jokisivulle. Minä ajoin tuolloin maitoa hevosella Huittisten meijeriin 1940 kesä-syksyn 105 pv ja toimitin samalla Alinan kauppa-asioita. Viljon saadessa jotenkin hoidettua asuntoasiat Hämeenkyrön Mahnalassa muutti Alinan kolmihenkinen perhe sinne. Tästä taisi alkaa Alinan elämän toivorikkain aika. Mutta tuli kesä 1941 ja sen ollessa kauneimmillaan alkoivat pilvet varjostaa myrskyn lailla Alinan perheen elämää Viljon saadessa YH-liikekannalle käskyn. Lienee mieliala vaihdellut helteisestä kesäpäivästä synkimpään myrskyyn.

Kesän vaihduttua syyskuuhun tuli se pahin. Kuulin Alinan kertovan, että ei ollut saanut Viljolta kirjettä useaan päivään. Alinan hakiessa Joukon kanssa postia Mahnalasta oli nipussa sitten useita kirjeitä, mitä minäkin ihmettelin. Eräs mies katsoi hänen kirjenippuaan ja osoitti siitä isompaa kirjettä “katsokaas mitä siinä kirjeessä on”. Alina avasi sen ja hänen maailmansa romahti. Kirjeestä selvisi että Viljo oli kaatunut. Alinan maailma romahti kerralla, hän alkoi huutaa ja valittaa ääneen. Kirjeen avaamista esittänyt mies sanoi: “Katsokaa, onhan jäänyt poika!” Viljon arkku oli lähetetty Huittisiin, koska Viljon tiedot olivat vielä täältä Porin sotilaspiiristä. Huittisista arkku tuli Hämeenkyröön, jossa Alina kävi katsomassa Viljoa ja nähtyään osuman nenän vieressä alkoivat hänelle asiat taas selvitä, ensimmäisen kerran sen kirjeen avaamisen jälkeen.

Kaukola oli tällä välin liitetty Suomeen sotilashallintoalueena ja Alina päätti lähettää Viljon arkun Kaukolaan. Kaatumispäivä oli 9.9.1941, siunaus 6.12.1941. Karjalassa Alina oli sodan aikana enimmäkseen isänsä ja äitinsä luona. Uudelleen evakon tie johti sitten Orimattilaan, johon tie myös päättyi. Taisi olla tässä vaiheessa Rouhiaisen suvun vanhin.

Niistä villasukista tähän muistojen tilaisuuteen. Menneitä muisteli Hämeenkyrössä 25.8.2004
Onni Rouhiainen
Alinan miehen veli

Anneli ja Jouko Rouhiaisen lähettämä kuva tilaisuudesta.

[17.2.2004, Eero Paavilainen]

Olen syntynyt Sortavalassa, jossa vietin elämäni ensimmäiset vuodet. Talvisodan alkaessa jouduin evakkomatkalle äitini Hiljan ja veljeni Kalevin kanssa. Matka johti Pohjanmaalle, Reisjärven Levonperälle. Sieltä palasimme takaisin Kouvolan kautta Kaukolaan, jonne saavuimme vuoden 1941 lopulla. Isäni Väinö palveli silloin, kuten koko sodan ajan, luutnanttina tiedustelu- ja tutkimustehtävissä mm. Päämajan valvontaosastolla ja Laivaston Esikunnassa.

Kaukolan lapsuudenkotini oli kirkonkylässä sijaitseva, äitini vanhemmille, ennen talvisotaa kuolleelle Matti Rouhiaiselle ja mummolleni Anna Rouhiaiselle, kuulunut tila Ohvola. Tilalla ei ollut miesväkeä, vaan sen hoidosta vastasi jatkosodan aikana (1941-1944) tätini Iida Rouhiainen, tilapäisenä apunaan mm. venäläiset sotavangit. Myös me muut Ohvolan asukkaat, heikkonäköinen mummo, vähän toisella kymmenellä ollut veljeni, äitini sikäli kuin ehti töiltään Kaukolan arvioimislautakunnan sihteerinä ja jopa minäkin, autoimme taloudenpidossa kykyjemme mukaan.

Siihen aikaan oli luonnollista, että ikäiseni pikkupojat oppivat tekemään työtä, jota oli maalaistalossa aina tarjolla. Oli heinän ja viljan korjuuta, puintia, kotieläinten ruokkimista, rikkaruohojen kitkemistä kasvitarhassa, paimenessa oloa, marjojen ja sienien keruuta, halkojen pilkkomista ja kantamista jne. Sota-ajan tyyliin jaettiin lapsille tunnustuksena erilaisista työsuorituksista vihkoon liimattavia, muistaakseni muurahaismerkkejä, ja metallisiakin talkoomerkkejä.

Kodissa ymmärrettiin kuitenkin, että oli jätettävä aikaa myös poikien leikkeihin, ja meitä kannustettiin lukemaan lehtiä ja kirjoja. Osasinkin lukea paljon ennen koulunkäyntiä, ja meillä oli veljeni kanssa oma, muun muassa lähes kaikki “Poikien Seikkailukirjasto”- sarjan kirjat käsittävä kotikirjasto.

Kuulun viimeiseen koulunkäyntinsä Karjalan Kannaksella aloittaneeseen ikäluokkaan. Olin Kirkonpiirin kansakoulun ensimmäisellä luokalla 1943-1944. Sain äskettäin Mikkelin maakunta-arkistosta selville, että sanotulla luokalla oli kuusi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista olen kahden, Jaakko Parkin ja Teuvo Pessin, kanssa jutellut puhelimessa, kaksi on kuollut ja yhden osoite ei ole tiedossa. Myöskään tyttöjen osoitteita en ole vielä saanut selvitetyksi. Sodan jälkeisenä aikana Parkin perhe asui jonkin aikaa Parkanon Yliskylässä.

Kaukolan koti on säilynyt kuluneiden vuosikymmenien ajan mielessäni mieluisana ja turvallisena lähtöpisteenä elämäni taipaleelle. Siitä oli luovuttava, kun taistelujen äänet jo kuuluivat Viipurin suunnasta vihollisen hyökätessä juhannuksen alla 1944. Mummo ja meidät pojat vietiin kuorma-autolla Savonlinnaan. Karja kulki Iida-tädin ohjaamana teitä pitkin, ja joitakin välttämättömiä taloustavaroita kuljetettiin hevoskyydillä Parikkalan ja Punkaharjun kautta samaan kaupunkiin. Innolla keräämämme kotikirjasto jäi aitan nurkkaan ja kasvattamamme kanit päästimme viljapeltoon.

Savonlinnassa odotimme muutaman päivän ajan karjan, Iida-tädin ja äidin saapumista. Ehdin käymään katsomassa elämäni ensimmäisen elokuvan, jonka nimi oli muistaakseni “Kersantilleko Emma nauroi”. Ostin myös kioskista 25 pennillä kirjoituspaperia mahdollisten tiedonantojen laatimista varten.

Evakkoporukkamme lastattiin tavarajunaan Kallislahden asemalla tavoitteena tuleva sijoituspaikkamme Parkano. Karja ja tavarat siirrettiin avovaunuihin ja ihmiset pääasiassa katettuihin tavaravaunuihin. Matka tuntui pitkältä monine pysähdyksineen, joita aiheuttivat etenkin sotilaskuljetukset. “Nähtävyyksistä” on mieleeni erityisesti jäänyt Pönttövuoren pitkä tunneli, joka tuntui täyttyvän veturin työntämästä savusta.

Lopulta päädyimme Parkanon (nyk. Kairokosken) rautatieasemalle. Pikkupojan mielestä asema-alueella oli suunnaton määrä tavaraa ja karjaa, kun juna vähitellen tyhjeni. Aivan aluksi matkalaisille tarjottiin kenttäkeittiöistä hernesoppaa (muistelen sen olleen pikkuisen pohjaan palanutta), minkä jälkeen aikuiset ihmiset alkoivat järjestellä tulevaa elämänmenoamme.

Olen lukenut ja kuullutkin kommentteja, joiden mukaan kotiseudultaan pois ajetut evakot on jossakin päin otettu vastaan töykeästi ikään kuin emme olisi olleet suomalaisia siinä kuin muutkin. Voin todeta, että tässä suhteessa minulla on vain hyvää sanottavana parkanolaisista, olipa sitten kysymys silloisista ikätovereistani tai vanhemmista ihmisistä. Opintiensä aloittanutta karjalaispoikaa kohdeltiin hyvin, ja hän sijoittui helposti paikallisten joukkoon.

Äitini ja meidän poikien ensimmäinen sijoituspaikka oli Mäki-Viinikan talo Viinikanjoen itäpuolella. Syksyllä 1944 aloitin sieltä käsin kansakoulun toisen luokan Viinikanjoen yli johtavan sillan vieressä sijainneessa alakoulussa. Koulunkäynnistä ei ole jäänyt mieleeni paljon mitään, mutta sitäkin paremmin muistan moninaiset pikkupoikia suuresti kiinnostaneet puuhailut Mäki-Viinikan maisemissa. Niihin kuuluivat muun muassa opettelu ajamaan polkupyörällä, jossa oli pula-ajan takia pelkät vanteet, ns. kurran lyönti maantiellä, kaarnalaivojen ja vesimyllyjen teko, käpysodat, naurishaudukkaiden paistaminen nuotion pohjalla ja leijojen lennätys. Kuten jo Kaukolassa, piti tietenkin tarkoin seurata radiosta tärkeimpiä urheilukilpailuja.

Suuri joukko autoista sai siihen aikaan käyttövoimansa häkäpöntöistä, joiden sisältämät pilkkeet sytytettiin isoilla ns. autotikuilla. Bensiinikäyttöiseen autoon tutustuin lähemmin aika dramaattisessa tilanteessa, kun musta henkilöauto tuli hakemaan porukkaamme Ruotsiin lähtöä varten. Luulen, että hankkeella pyrittiin suojelemaan perhettä, kun isän vapaus oli vaarassa kommunistijohtoisen Valpon takia. Olipa kuinka tahansa, matka keskeytyi Turussa sijaitsevaan hotelliin, josta palasimme takaisin Parkanoon. Taisi olla elämäni ensimmäinen yksityisautolla tehty huvimatka.

Iida-täti ja mummo sekä tietysti myös kotieläimet sijoitettiin Riuttaskorven tilalle muutama kilometri Parkanosta radan vartta Haapamäen suuntaan. Me pojat vierailimme Riuttaskorvessa aina, kun siihen oli sopiva tilaisuus. Retkiä tehtiin usein sekä Riuttasjärvelle että lähellä sijainneille laajoille suoalueille. Myös läksyjä tuli siellä luettua karbidilampun ja joskus jopa päreen antamassa valossa. Erityisenä tapahtumana jäi mieleen täydellinen auringonpimennys kesällä 1945. Mietin silloin, mahdanko olla todistamassa seuraavaa täydellistä pimennystä vuosituhannen vaihteessa. Olin.

Mäki-Viinikasta muutimme luutnantti Paavosen perheen omistaman omakotitalon yläkertaan. Talo sijaitsi lähellä Kirkkojärveä, joka oli paitsi erinomainen luistelu- ja hiihtoareena myös monien mielenkiintoisten tapahtumien kohde. Oli ainakin mateen pyyntiä, yleisölennätyksiä, taitoluistelunäytöksiä ja jopa kilpa-ajojakin.

Kotoamme oli noin kilometrin pituinen matka kirkonkylässä edustavalla paikalla sijainneelle kansakoululle. Koulun vieressä oli kylän keskus, johon kuuluivat mm. paloasema, Kiviniemen ja Korpelan kaupat ja Lehtolan kahvila sekä puisto, jossa kasvoi isoja kuusia. Mielenkiintoisimpia tapahtumia puistossa olivat ns. surmanajot, jolloin moottoripyörillä ajettiin täyttä ympyrää metallikehikossa. Puiston vieressä Kiviniemen kaupan kohdalla ollut tienviitta kertoi, kuinka kaukana olivat lähipitäjät.

Toinen merkittävä paikka oli lähellä koulua sijainnut Päivölän seurojentalo. Siellä oli kirjasto, jonka ahkeria asiakkaita olin veljeni kanssa. Päivölässä järjestettiin myös monenlaisia yleisötilaisuuksia. Niistä on mieleeni jäänyt Parkanon Karjalaisten järjestämät iltamat, joita juhlistettiin laulamalla yhteisesti Karjalaisten laulu. Sen tekstiä ei kuitenkaan tarkoin noudatettu, vaan sanojen “kurja Karjalamme” sijasta laulettiin säännön mukaan “kaunis Karjalamme”.

Selviydyttyäni pääsykokeista siirryin syksyllä 1947 oppikouluun, joka toimi kirkon vieressä sijaitsevissa rukoushuoneessa ja parakissa. Opinnot sujuivat normaaliin tahtiin. Aikaa jäi muuhunkin, kuten touhuamiseen kolkkapoikana ja partiolaisena. Parkanon partiolaisilla oli oma majansa metsikössä lähellä oppikoulun rakennuksia.

Tätini Iida ja mummo muuttivat vuonna 1946 tädin ostamalle Ritalan pienviljelystilalle Majajärvelle. Siellä oli oivallinen tilaisuus paitsi viettää loma-aikoja urheillen, metsästellen, kalastellen ja lukien kirjoja myös tehdä erilaisia maataloustöitä. Sittemmin nekin taidot ovat suureksi osaksi ruostuneet, tuskin osaisin enää hevostakaan valjastaa. Anna-mummo ei pystynyt unohtamaan Karjalaa. Hänet on haudattu Parkanon hautausmaalle helmikuussa 1948. Iida-täti muutti veljeni Kalevin perheen mukana Kemiöön.

Koulupojan puuhailuni Parkanossa päättyivät vuoden 1948 lopussa, kun siirryin jatkamaan koulunkäyntiäni Helsinkiin. Silloin en osannut aavistaa, että tulisin vielä asumaan Parkanossa, jota pidin tuohon aikaan oikeana kotipaikkanani. Näin kuitenkin kävi, kun minut nimitettiin vuonna 1961 Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon tutkimusaseman (aluksi nimellä Pohjois-Satakunnan metsäkoeasema) johtajaksi. Toimipaikkani oli aluksi Karviassa, mutta vuosina 1964-1971 Parkanossa. Perheeni viihtyi hyvin Parkanossa, eikä vähiten siksi, että minulla oli koko joukko entisiä koulukavereita ja tuttuja parin vuosikymmenen takaa ja että vaimollani oli mielenkiintoinen työ Sairausvakuutustoimiston johtajana. Vaikka olemme asuneet Vantaalla jo yli 30 vuotta, lasken itseni vieläkin tietyllä tavalla parkanolaiseksi, ja pidämme yhteyttä vanhoihin ystäviin.

Entinen kotiseutuni Kaukola ei ole unohtunut. Kävin katsomassa kotitalon paikkaa veljeni Kalevin ja vaimoni Marjan kanssa kesällä 1991. Olihan siellä jäljellä talon rappuset heinän seassa sekä hajalle räjäytetty kellari. Viljavia peltoja oli käytetty osaksi paikallisen kolhoosin teurastamojätteiden sijoituspaikkana, ja osaksi ne olivat muuten heitteillä. Koko Kaukolan kirkonkyläkin teki pikaisesti kyhättyine röttelöineen ja maisemaan huonosti sopivine kerrostaloineen masentavan vaikutuksen kävijöihin. Parhaita rakennuksia olivat suomalaisten ennen sotia tekemät. Jäinkin monen muun tavoin kysymään: tätäkö varten Kannas ryöstettiin väkivalloin. No säilyihän valtaosa muuta Suomea kuitenkin itsenäisenä ja otti vastaan kotiseudultaan sotaa pakoon lähteneet.

Eero Paavilainen 17.2.2004