Rouhiaisen sukuseura ry

Tapio Rouhiainen

Kevät v. 1944 oli lämmin ja kaunis Ala-Kaukolassa niin kuin muuallakin. Viljat oli saatu maahan, kiirettä oli riittänyt, pyhätkin tahtoivat mennä töissä. Kaakkoinen ilmansuunta oli täysin hiljainen, elämä tuntui rauhanajalta, kylän poikia kävi lomalla totuttuun tapaan. 9 pv. kesäkuuta aamulla elämänmeno muuttui täysin. Kaakkoisesta ilmansuunnasta kuului mahdottoman kova tykistötuli ja joukossa oli varmaan myös lentopommituksen jyrinää. Tämä ryske kesti koko päivän ja seuraavana aamuna alkoi sama meno, joka kesti iltaan saakka. Oli naapurin Matti Montosen ja Esterin häät, kunnon maalaishäät. Illalla tanssittiin navetan vintissä, ja ulkona saattoi huomata vanhempien miesten keskusteluryhmiä, ilmeet ja puheet olivat sen suuntaisia, että tästä ei hyvä seuraa. Me juuri rippikoulussa olevat emme varmasti ymmärtäneet asian vakavuutta. Suomenlahden eteläpuolella rintamat olivat jo Narvajoella, mutta meiltä tuo pikku juttu lienee jäänyt huomaamatta.

Seuraavana päivänä jatkui sama ryminä lähinnä länsi-Kannaksella. Kolmen, neljän päivän päästä isä sai lähtömääräyksen sotaan ja minä kyytisin hevosella hänet ja Räsäsen Ollin Kaarlahden asemalle. Muistan vieläkin heidän keskustelunsa matkalla. Isä sanoi muun muassa, että jos hänelle ei olisi tullut lähtöä, niin hän olisi heti ruvennut ajamaan tavaraa Moskovan rauhan rajan (nykyisen rajan) taakse.

Muutamia päiviä kului, Einari tuli lomalle. Silloin ei lomia juuri saanut, mutta hänellä oli muutama päivä tämä oikeus edellisen viikon ansioista. Me teimme muutamia isoja puulaatikoita tavaroiden pakkaamista varten ja laitoimme jauhoja pussiin aitassa evakuointia varten.

Einari lähti sitten Totlammille laittamaan evakuointia käyntiin Taunon kanssa, hän oli vielä kotona. Taunon kanssa vuosikymmenien päästä asiaa muistellessa Tauno oli pannut merkille, että syödessä Einarin käsi vapisi. Muutamia päiviä kului, ja lähtö tuntui olevan edessä. Me teimme Pentin kanssa kahdelle hevoselle kuormat kärryihin erilaista tavaraa, äiti oli sitä mieltä, että näin kannatti tehdä. Lähdimme Pentin kanssa sitten matkalle tarkoitus tuoda tavarat Laikon asemalle nykyisen rajan tälle puolelle. Mutta kun pääsimme Säläjälle saakka, niin joku vanhempi mies tuli vastaan, oli tunnettu, mutta en muista enää kuka. Tämä sanoi, että meidän on turha jatkaa matkaa, määräykset on sellaiset, että kylät evakuoidaan järjestyksessä, tieto kyllä tulee. Hän sanoi, että me emme pääse kuitenkaan Kaukolan-Ojajärven maantielle, siellä on vartiomies. Läksimme hyvillä mielin kotiin takaisin.

Muutama päivä kului ja tuli lähtökäsky. Lähdimme Totlammin väen kanssa yhtä matkaa. Oli 32 päätä karjaa ja useita hevosia kuormineen. Maantiellä riitti kulkijoita kumpaankin suuntaan. Armeijan autot ajoivat molempiin suuntiin omine kuormineen. Ihme kyllä liikenne veti; kaunis kesä auttoi paljon. Ensimmäisen yön lepäsimme lähellä Ojajärven asemaa Totlammin mummon syntymäkodissa Kortteella. Aamuyön nukuin kammarin lattialla, aamulla oli paikat kipeänä, mutta kyllä ne siitä notkistuivat. Niissä taloissa oli paljon matkalaisia ja pelloilla oli monia karjalaumoja. Matka jatkui kohti Ilmettä, jossa vietimme juhannuksen ja vielä viikon jälkeenpäinkin lehmien takia. Niiden täytyi saada välillä levätä. Asuimme Ilmeen kansakoululla, jossa oli joka paikka täynnä väkeä, ja Ilmeen pellot täynnä karjaa. Heti juhannuksen jälkeen isä ilmestyi myös Ilmeelle. Hän oli saanut vähän lomaa Vahtiniemen rannikkolinnakkeelta Käkisalmelta ja tavoitti meidät, lähti seuraavana päivänä takaisin.

Me kävimme Pentin kanssa kaksi kertaa hakemassa kahdella hevosella tavaraa Tontilta ja veimme edelleen Laikon asemalle. Ensimmäisenä yönä menimme ja toisena ajoimme takaisin, 32 km yössä, välillä lepuutimme päivän hevosia. Ensimmäisellä matkalla tullessamme Ala-Kaukolaan Tauno oli Ala-Kaukolan koululla ryhmän kanssa vartiointi ym. tehtävissä. Hänelle oli tullut lähtö korpraalin tehtäviin. Toisella matkalla poikkesin koululla katsomassa, mutta siellä ei ollut ketään. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kyselin, että mihin hän oli joutunut, hän sanoi olleensa Kilpolan saaressa Hiitolassa maihinnousua odottamassa, mutta sitä ei koskaan tullut.

Muistan, kun ajelimme Pentin kanssa paluumatkalla kohti Ilmettä, niin klo 5-6 maissa aamulla kuului etuvasemmalta aivan mahdoton tykkien ääni, se oli harvinaisen kovaa ja sitä kesti. Olin täysin tietoinen ilmansuunnista, nehän näki mm. kellon avulla. Käsitykseni mukaan ääni kuului Enson suunnasta, Viipurin pohjoispuolelta, tämähän ei ollut mahdollista, sillä sotahan oli jossain takavasemmalla, Summan tienoilla. Olo tuntui ahdistavalta, mehän jäämme mottiin. Pystyin selittämään itselleni, että se on lentopommistusta Enson, Antrean suunnasta, vaikka järki sanoi, ettei lentopommitus ole aivan yhtämittaista jylyä. Ihminen löytää kyllä mieleisensä selityksen kun on tarpeeksi vaikea asia. Vasta vuosien päästä sain tietää, että se ääni kuului Ihantalan rintamalta, meillähän ei ollut mitään tietoa sodan kulusta.

Ilmeen jälkeen toiset lähtivät rautateitse Parkanoon. Matkaa jatkamaan jäimme me Ukko (vanha Esko), Aarnen Aino ja minä. Ja meidän mukanamme oli koko matkan ollut Totlammin naapurista Turkkorven Lyyli, vähän minua nuoremman poikansa kanssa. Hänen pari lehmäänsä oli karjamme mukana. Matka jatkui Parikkalan Särkisalmelta 6 km Savonlinnaan päin. Viivyimme eräässä pikkutalossa viikon päivät. Karjan täytyi levätä, teimme heinää talonväen kanssa asumisestamme ja karjan laiduntamisesta.

Tässä ollessamme sattui, että Ukon ollessa maantien laidassa, kuljetettiin sotavankijoukkoa kaakkoiseen suuntaan. Vankijonosta heilutti iloisesti Ukolle kättä ja huuteli, että hei “Pappa”, Sergei, sotavanki, joka oli ollut Tontilla kaksi vuotta töissä. Se oli viimeinen tieto Sergeistä.

Sitten tuli tieto, että Punkasalmella voi lastata karjan proomuihin ja ylittää Saimaa Varkauteen saakka. Olimme Varkauden lähellä noin viikon ja voimme lastata karjan ja hevoset rautatievaunuun. Rautatiematka kulki jostain syystä reittiä Varkaus-Pieksämäki-Mikkeli-Kouvola-Riihimäki-Tampere-Pori-Parkano. Matka kesti, olimme perillä n. 18.7, ja lähestyessämme Parkanoa, jostain saimme tietää, että Aarne oli käynyt lomalla, mutta oli jo lähtenyt takaisin. Tulimme Parkanoon ja asetuimme kirkonkylän laitaan, ensimmäinen iso talo Kurun tietä kirkonkylän risteyksestä joen toisella puolella. Samassa talossa oli silloin suomalaisten sotilaiden vankileiri. Muutaman päivän päästä meidän perhe muutti Pihnarin pysäkin lähelle Porin rautatien varteen Rautalammin taloon.

Noin parin viikon päästä äiti tuli Parkanon kirkolta ja sanoi, että huomenna kahden aikaan on Parkanon asemalla varattu vaunuun paikka kahdelle hevoselle ja kärryille Kaukolaan viljankorjuutöihin. Mutta minun ei ole pakko lähteä, jos en halua. Sellainen oli määräys työvelvolliseksi. Jälkeenpäin kuulin, että niitä oli tullut kirjallisena.

Olin ajoissa asemalla, lastattiin kärrit ja hevoset vaunuihin ja illalla juna lähti. Muistini mukaan olimme seuraavana iltana Kaarlahdessa. Junamatkalla, kun olimme ohittaneet Jyväskylän, tuli 700 m pitkä Pönttövuoren tunneli, meitä oli kolme Kaukolan poikaa samassa vaunussa. Meille tuli mieleen, että matkustamme tunnelin läpi tavaravaunun katolla. Kaksi toveria meni edessä olevan vaunun katolle ja minä jäin takana olevalle. Kun tunneli lähestyi, pojat alkoivat laskeutua alemmaksi ja lopuksi mahalleen vaunun katolle, samoin minä takimmaisen vaunun katolla. Tuli kaksi yllätystä. Ensinnäkin melu tunnelissa oli aivan mahdoton, ja toiseksi veturin piipusta tuleva savu jäi tietenkin ylös tunnelin yläosaan. Siinä oli vaan nopeasti asetuttava vaunun katolle mahalleen, jalat haralleen ja käsi koukkuun ja naama käsivarren sisään niin pystyi hyvin hengitämään. Kun tunneli loppui, niin sitä noustiin ylös, ei puhuttu kovin paljoa.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olimme tulleet Kaarlahteen. Siitä sitten ajelin toinen hevonen talutushihnasta kärrin perään kiinnitettynä Sylijärvelle Räihälle, jossa oli työvelvollisia. Seuraavana aamuna ajelin Ala-Kaukolan koululle, jossa oli jo työvelvollisia, mutta sitten välittömästi Tontille. Muutaman päivän päästä tulikin Tontille kymmenen iäkkäämpää sotilasta, automiehiä, komennukselle viljankorjuutöihin. Siinä me asuimme n. kuukauden. Aarnen Aino oli emäntänä, miehet olivat jakautuneet ympäri Ala-Kaukolaa eri työporukoihin, tukikohta oli Tontilla. Meillä oli töissä kaksi miestä, ryhmän johtaja korpraali “Kalle” ja toinen oli kaljakuski Helsingistä. Ensimmäisellä viikolla me laitoimme heinää seipäälle, viljat ei olleet vielä kypsyneet. Seuraavalla viikolla me sitten jo aloitimme vehnän niiton Totlammilla, Kiimaskorvessa, sitä oli useampi hehtaari. Välillä ajoimme heinät latoon ja sitten aloitimme vehnän puinnin. Voimakoneena oli “porilainen” yksisylinterinen petroolimoottori.

Tiesimme, että Totlammilla oli villinä metsässä kaksi lammasta. Kävimme ampumassa ne yhtenä illansuuna. Ruokatilanne parani paljon. Kului jonkun aikaa, lampaat oli syöty. Tiesin, että Totlammilla Matlakorven tienoilla asusteli villiintynyt hieho. Esittelin näille työtovereille, että ammutaan se, niin ruokatilanne paranee. Pyhänä me läksimme jahtiin, kun tulimme Matlakorven portin luo, niin siellä olikin saalis, parin sadan metrin päässä Silvennoisen mökin lähellä hieho kauraa syömässä. Portin päältä oli hyvä ampua. “Kalle” ensimäisellä laukauksella onnistui. Nyljimme hiehon ja aloimme paloitella ruhoa. Sitten tuli yllätys, puskasta astui suojeluskuntalainen. Sotilastoverit menivät kalpeaksi. Heidän käsityksensä mukaan hieho oli valtion omaisuutta, ja kaato tiesi heille sotaoikeutta. Sanoin, että tuttu mies, ei hätää. Tulija oli Taunon Eevin veli Viljo. Sanoi kuulleensa Totlammilta ampumista ja lähti tarkistamaan, kuka siellä ampui. Annoimme Viljolle repun täyteen lihaa, että saavat paistaa.

Minulla oli sellainen käsitys, että se oli Totlammin hieho. Puhuin tästä asiasta vuosikymmeniä myöhemmin, monta kertaa. Taunon kahdeksankymmentä vuotispäivillä Kytäjällä puhuin taas tästä, niin silloin Tauno sanoi, että se oli “maalarin” Antin hieho, pari kilometriä Totlammelta. Antti oli ottanut aina keväällä vasikan, laiduntanut kesän ja laittanut syksyllä tiinuun talven varalle. Keskustelimme tästä asiasta Arvin kanssa jälkeenpäin, häntä huvitti kovasti. Arvi kertoi, että Antti oli ennen sotaa pyytänyt sahaamaan sirkkelillä hänelle lautaa, hän aikoo vuorata mökkinsä. Näin tehtiinkin ja laudat laitettiin pinkkaan sahalle. Yhtenä yönä laudat olivat hävinneet. Naapurin mies “Vasun” Jaakko oli kertonut, että pimeällä oli kannettu lautoja tietä myöten heidän ohitsensa. Kun kaksi henkeä kantaa notkeita lautoja, niin se antaa “lotkahtavan” äänen, hän oli kuullut, sanoi että Antti emäntänsä kanssa niitä kantoi. Antti ei maksanut koskaan lautoja, mutta tässä maailmassa menevät tilit tasan, me söimme Antin hiehon.

Olimme saaneet Totlammilla vehnät puiduksi, niin sotilaille tuli siirto muualle. Meidän koulun luona oli puinti käynnissä, olin muutaman päivän siellä töissä. Siellä loppui “porilaisesta” petrooli, tiesimme, että Koverilassa Laukkaanmäen päällä armeijan varikko. Minä läksin hakemaan hevosella. Varikolla oli ylikersantti, joka sanoi, että hän ei enää voi antaa, muuten, kuin täytyy saada Koverilan koululta esikunnasta huoltopäällikön, kapteenin lupa. Läksin koululle, mutta näin kun kapteeni nousi muutaman kymmenen metrin päässä henkilöautoon, ja auto lähti. Palasin takaisin varikolle ja selitin ylikersantille, miten minulle kävi. Hän seisoi hetken hiljaa ja sanoi, missä sinulla on astiat. Minä hain kaksi maitotonkkaa, hän laittoi ne petroolia täyteen, ja sanoi, pane nimesi tuohon. Minä kiittelin ja läksin, puinti jatkui. Kävin jostain syystä sitten Kaarlahden asemalla. Siellä tapasin “Kallen” ja kaljakuskin, olivat lastaustöissä. “Kallella” oli pöytäviinapullo ja pyysi “isäntää” varastorakennuksn taakse, olisi tarjonnut ryypyt. “Kalle” uskoi minulle salaisuuden, että hän oli ottanut asemalta useita nippuja kuparilankaa, laittanut lappuihin isän nimen ja osoitteeksi Parkano. Sitten kun hän pääsee siviiliin, hän hakee ne sieltä siirtoväen varastosta. Hänellä oli tarkoitus välittömästi aloittaa talon teko kun sota loppuu. Asia ei kiinnostanut minua vähääkään ja unohdin asian.

Ehkä seuraavana päivänä, kun läksin koulun luota puintitöistä, Raparinnassa tuli Siiran Pertti vastaan, hän oli is-komppaniassa ^[1]sotilasvaatteissa, hän oli minua vuotta vanhempi. Pertti sanoi, että Moskovassa oli tehty rauha, Ala-Kaukola jää ryssälle. Huomisiltaan mennessä meidän pitää olla lähtenyt, Ala-Kaukola pitää olla tyhjä. Tulin Tontille ja kerroin mikä oli tilanne. En ollut ehtinyt vielä syödä kun armeijan auto ajoi pihaan. Kiiskin Olavi oli mukana, hän oli is-mies, sanoi että Totlammilla on kuulemma autokuorma vehnäsäkkejä, ne haetaan pois. Hän sanoi, että lähde näyttämään, niin lähdettiin Totlammille. Tehtiin kuorma ja oltiin lähdössä, kun auton oikea takapyörä alkoi vajota. Kohdalla oli varmaan lähteensilmä ja auto vajosi akselia myöten. Muistan, että Ylä-Kaukolan koululla oli majoitettuna komppanja sotilaita. Autokuski sanoi, että tuollahan on talo, ollaan yötä, ja käyt aamulla hakemassa sotilaita avuksi. Me teimme niin, lämmitimme Ukon ja Mummon kammarin uunin. Aamulla viiden paikkeilla läksin koululle, sieltä lähti puoli joukkuetta miehiä ja ne nostivat auton ylös. Kuorma täytyi kyllä purkaa, ja lastata uudelleen.

Tulin Tontille, rupesimme tekemään lähtöä. Ukko oli tullut muutama päivä aikaisemmin vielä takaisin kotona käymään. Illansuussa me sitten taas lähdimme, Ukko, Aarnen Aino, minä ja Turkkorven Lyyli. Hän oli ollut myös Ala-Kaukolassa viljan korjuussa. Ukko määräsi että mitä tietä lähdetään ja me lähdimme Hiitolan kautta. Ensimmäisen yön vietimme Koverilassa Laurlan Pessillä, toisen yön jossain Hiitolan ja Ilmeen välillä maanmieskoululla, kulkijoita riitti. Seuraavana päivänä kun valitsimme yöpaikan, talon väki oli jo lähtenyt. Illansuussa taloon tuli myös sotilaita, sanoivat tulevansa Vuosalmelta. Kyselivät meiltä, että mistä pitäjästä olemme, sanoimme, että Kaukolasta. Sanoivat, että onhan heillä Kaukolan poika porukassa. Kyselin, että minkä niminen, ja he sanoivat, että Rouhiainen. Kysyin että mikä oli etunimi, vastaus oli, että Einari. Sanoin, että on setäni. Joku lähti siitä kammarin puolelle, ja sieltähän Einari tulikin housun persaukset hajalla ja muutenkin kamppeet sen näköiset, että töissä oli oltu. Einari sai kolmen vuorokauden loman ja oli meidän mukanamme. Seuraavan yön olimme talossa jo rajan tällä puolella. Kaksi talonpoikaa oli lomalla, illalla lämmitettiin sauna ja olimme muutenkin kuin kylässä. Ukko lähti tässä vaiheessa rautateitse Parkanoon, jatkoimme matkaa pienemmällä joukolla.

Seuraavan yön olimme Särkilahden koululla, lienee ollut Rautjärveä. Väkeä oli paljon, lotat olivat järjestäneet ruokailun. Lihasoppaa, vanikkaa, piimää ym. Liha “sopassa” oli selvästi pilaantunutta. Minä en pystynyt syömään, hiippailin ulos ja kävin tyhjentämässä kupin puskan juurelle pimeässä. Tulin sisälle. Einari istui luokassa penkillä, menin viereen istumaan, huomasin, että hänellä oli kuppi tyhjänä. Sanoin, että se lihahan oli pilaantunutta. Einari katseli hiljaisena eteensä, sanoi, että olihan siinä jotakin. Ilmeisesti kesä oli opettanut unohtamaan turhat nirsoilut. Seuraavana päivänä Einari lähti ilmoittautumaan Savonlinnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että lähti Lapin sotaan. Me jatkoimme matkaa Saimaan rantaan Särkilahden laitureille. Illalla tuli hinaaja ja pari proomua, lastasimme hevoset ja kärrit proomuihin. Siinä oli toisiakin, mm. Mikkosen Lauri. Yö kylmeni, me etsimme Laurin kanssa nukkumapaikkaa. Se löytyi proomun ruuman keulasta. Asetuimme sinne nukkumaan. Nukkuminen oli ollut jo viikon verran huonoa, nukuimme hyvin. Kun aamulla heräsimme, olimme jäätymispisteessä. Silloin ymmärsimme, kuinka paha on olla, kun paleltuu.

Aamulla tulimme Savonlinnan satamaan, jossa oli taas ruokailupaikka. Hinaaja jatkoi matkaa Kyrönsalmesta ja sitten pohjoiseen. Illalla olimme Rantasalmen kirkolla, Mustanlahden laiturissa, yön yövyimme seuratalon parvessa Laurin kanssa. Siellä oli painimatto ja huopia ja lämmintä, uni maistui. Aamulla jatkui matka Pieksämäen suuntaan. Ohitimme Joroisten kirkonkylän ja yövyimme Huutokoskella maamieskoululla, oli paljon yöpyjiä. Seuraava yöpaikka oli vanha talo, jossa olivat pappa ja mummu ja nuori tyttö. Mummu laittoi heti perunat kiehumaan, pappa lähti lämmittämään saunaa. Levitimme illalla lattialle patjoja, nukuimme kunnolla, ei ollut elämä vaikeaa.

Seuraava majapaikka oli Pieksämäen kunnalliskoti. Asuimme siellä pari viikkoa ja odottelimme vaunua. Toinen rakennus oli tyhjennetty evakkoja varten ja kävimme syömässä talon ruokalassa. Kunnalliskodissa oli asukkaana mies, joka oli lukenut teologiaa, kai liikaa. Hän oli vakavasti sitä mieltä, että hän oli Johannes Kastaja, joka oli tullut maan päälle takaisin. Hän piti ruokalassa aina iltahartauden. Kävimme saunassa, meitä oli useita saman ikäisiä ja muitakin miehiä, oli iso sauna. Tämä mies oli myös. Seuraavana aamuna tämä mies ja kaksi poliisia tuli meidän luoksemme. Häneltä oli saunareissulta varastettu arvokas amerikkalainen taskukello. Kun tämä mies ja poliisit tulivat meidän luoksemme, niin mies sanoi, että eivät nämä nuorukaiset sitä kelloa ottaneet, eivät nämä ole varkaita ja lähti pois. Illalla kuulimme, että nämä poliisit ja mies olivat menneet kunnalliskodin työmiehen (muonamies) asunnolle. Poliisit kertoneet, että mies sanoi tälle muonamiehelle, anna se kello pois, kyllä Jumala ja minä annamme sinulle anteeksi. Mies kaivoi kellon kaapista ja antoi pois, asia oli selvä. Miten lienee sen Johanneksen laita ollut.

Me kyselimme aina välillä Pieksamäen asemalta vaunua, mutta tiukkaa oli. Sitten saimme kuulla, että Naarajärven pysäkiltä saa nopeammin vaunun. Läksimme yhden kaverin kanssa kysymään, kaverin nimeä en muista, mutta Kaukolan poikia. Asemamies sanoi, että kahden aikaan iltapäivällä pääsee lastaamaan. Olimme varmasti paikalla ajoissa. Lastasimme hevoset ja kärrit vaunuun.

Tiesimme, että hevosille saa vettä samasta vesipostista, mistä veturikin ottaa. Mutta mistä heiniä, kukaan ei tiennyt, että kuinka kauan matka kestää. Siinä lähellä oli heinäpaaleja, osa hajonnutkin. Tiesimme, että ne ovat armeijan heiniä. Meidän kanssamme siinä oli pari isäntämiestä, en tuntenut heitä, kaksi hevosta kummallakin. Neuvottelun perusteella tulimme siihen tulokseen, että siinähän niitä heiniä, on “yhteistähän se on uskovaisen tavara”. Täytimme vaunujen keskiosat heinillä. Paikalle sattui sotilasvirkamies, luutnantin napit kauluksessa. Siinä alkoi rähinä, sotaoikeus siinä oli päällimmäisenä puheenaiheena. Mutta kyllä ne isäntämiehetkin toivat mielipiteensä esille suomalaiseen tapaan, että mitä he oikein tuollasesta nilkistä ajattelivat. Se huoltopäällikkö otti oikein niiden isäntien nimet ylös, meidän poikien nimistä hän ei välittänyt. Huomasin, että asemamies katseli sitä touhua aseman rappusilta hetken aikaa, heilauttaa vihreää lakua^[2] ja juna lähti. Me hyppäsimme vaunuun, huoltopäällikkö jäi laiturille.

Me pelkäsimme kovasti sen kaverin kanssa, että jos seuraavassa pysähdyspaikassa on poliisit vastassa. Kärrit ja muu tavara oli lastattu avovaunuun, sinne jää onkaloita. Me piilouduimme niihin onkaloihin, että meitäpä ei löydetäkään. Juna pysähtyi seuraavan kerran Hankasalmen asemalle. Me tiirasimme rakosista, että onko poliisit vastassa. Ketään ei näkynyt, mutta asemalla oli lottien ruokailupaikka. Me kaverini kanssa tulimme esiin piilostamme ja menimme syömään.

Junan seisoessa asemalla me kaverini kanssa teimme tuttavuutta veturinlämmittäjän kanssa, hän pyysi meitä katsomaan ohjaamoon. Siinä tutustuessamme me esitimme, että voisimme auttaa häntä halkojen uuniin heittämisessä. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Me kaverini kanssa hoidimme veturin lämmittäjän hommat Jyväskylään saakka, lämmittäjä, joka oli nuori pitkä mies, sai levätä. Jyväskylässä hän katsoi kelloa ja sanoi, että 32 tuntia työvuoroa tuli täyteen.

Jyväskylässä oli siinä läntisellä rinteillä valkoinen paviljonki, jossa oli lottien ruokailupaikka, me läksimme kaverini kanssa syömään. Sama rakennus näkyy olevan siellä vieläkin. Tämän jälkeen matka jatkui hiljakseen Parkanoon, olimme illansuussa seuraavana iltana Parkanossa. Isä oli jo päässyt siviiliin, ja oli minua vastassa. Otimme hevoset ja kärrit pois vaunuista, ja minä ajelin illan mittaan Pihnariin Rautalammille, 11 km oli matkaa. Toinen hevonen oli kiinnitettynä kärrin perään talutushihnasta, ja hyvinhän se matka sujui.

Kolme viikkoa myöhemmin matka jatkui. Isä oli käynyt Paneliassa tiedustelemassa asuinpaikkaa ja sieltähän se löytyikin. Tavarat rautatievaunuun ja olimme marraskuun loppupuolella Paneliassa. Asuimme aivan kylän laidassa isossa Mäkilän talossa. Talon eteläpää oli myyty Panelian sähköyhtiölle ja siitä tuli asuinpaikka kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Heti joulun jälkeen isä alkoi laittaa sirkkelisahaa. Tampereelta löytyi vanhat Epilän koneet ja puuosat hän teki itse. Voimakoneena oli Kaukolasta tuotu Strömberg sähkömoottori.

Palataanpa vähän ajassa taaksepäin. Silloin Kaarlahdessa kun “Kalle” puhui minulle niistä kuparilankanipuista. Joulun alla oli Panelian siirtoväen varastoon ilmestyneet nämä samat niput. Kuulin isän hämmästellen puhuvan näistä toisille miehille useaan kertaan. Ei voinut ymmärtää, mistä ne olivat hänen nimellään tulleet. Katsoin parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kevät talvella tuli minulle “Kallelta” kirje, oli saanut jostain osoitteeni. Siinä “Kalle” puolittain rumin ilmaisuin kirjoitti, että minä olin vienyt hänen kuparinippunsa. Kun minä siinä keittiössä luin kirjettä, niin isä näki jotain minun naamastani ja kysyi, että mikä kirje se oli. Ojensin kirjeen hänelle. Sitten oli hänen naamansa vuoro vähän muuttua punertavammaksi. Otti hatun ja rukkaset ja läksimme sahalle, sanoi ovella mennessään, että helvettiäkö ne sille kuului. Eivät kuuluneetkaan. Kuparilangat johtivat sähkövoimaa sahalle ja tulivat Ruovedelle asti.

Tapio Rouhiainen
3/2002

---

Yläviitteet:
[1] Ilmasuojelu
[2] Lippu

Kalevi Paavilaisen muistoja kirjasta Elon mainingeilla

Huhtikuussa 1939 kuollut Kaukolan Ukko (Pentin Matti) oli edellisenä vuonna Kaukolan kirkolla työn alla ollutta Räisälän maantien oikaisua suoritettaessa todennut miesten tekevän tykkitietä. Armelias kohtalo säästi hänet evakkomatkalta. Äidin kotitalon omistajaksi tuli Ukon jälkeen Iida-täti (Iida Rouhiainen), joka lunasti muiden perillisten osuudet.

Iida-tädin isännyys jäi sillä kertaa vain vajaan vuoden mittaiseksi. Kaukolan Ukon hevosparikin hajosi. Mallin kohtaloksi tuli kadota sodan syövereihin ja vanha Liinakko joutui Iida-tädin ohjastamana kiskomaan lypsykarjan seuraaman raskaan evakkokuorman huutavaksi vääryydeksi koetun uuden rajan taa maaliskuun puolivälissä 1940. Iida-täti ja hänen kanssaan samassa taloudessa ollut Kaukolan Mummo päätyivät lopulta kirjattomina ja karjattomina asumaan Kouvolaan.

Talvisotaan ja sitä edeltäneisiin kuukausiin liittyviä muistikuvia on vähän ehkä siitä syystä, että kaikki kävi kovin nopeasti. Sortavalan tulevia ilmapommituksia ennakoinut ensimmäinen hälytyssireenien kokeilu syyskuussa on jäänyt selvästi mieleen. Toinen muistikuva liittyy talvisodan syttymispäivän iltana otettuun valokuvaan. Se jäi myös viimeiseksi, jossa koko perheemme oli läsnä. äiti ja pojat olivat lähdössä evakkoon ja suojeluskuntaupseerin puvussa ollut isä puolustusvoimien määräämiin tehtäviin.

Kolmas muistikuva on jostain Pohjanmaan radan varrelta. Evakkojunamme oli pysähtynyt metsän reunaan ja junan etupäässä täyttäneet naiset sekä lapset olivat ilmahälytyksen takia paenneet metsän suojaan. Monet puiden juurilla kyyristelleet lapset itkivät ja naiset rukoilivat pyrkiessään suojautumaan junaa ja metsikköä konekivääreillä tulittaneilta viholliskoneilta. Luotisuihkujen suunta oli selvästi nähtävissä niihin kuuluneiden valojuovaluotien ansiosta. Vaikka en muista kenenkään vahingoittuneen ainakaan lähiympäristössäni, en ole sen jälkeen oppinut pitämään viisisakaraisista punatähdistä missään muissakaan yhteyksissä.

Viimeiset talvisotaan liittyvät muistikuvat ovat keskipohjalaisen Reisjärven pitäjän Levonperän Puralan talosta, jonne äidin ja Eero-veljen kanssa lopulta päädyimme odottamaan Talvisodan päättymistä.

Kaukolan Mummo ja Iida-täti kuuluivat varmasti kaikkein innokkaimpiin palaamaan halukkaisiin. äidillä ja meillä pojillakaan ei tietysti ollut mitään sitä vastaan kun saimme liittyä samaan joukkoon. Itse muistan seuranneeni suurella mielenkiinnolla sotatapahtumia tiedotusvälineistä ja isoisempien puheista Kouvolan lähellä Jyräänkoskella, jonne lienemme kesäksi muuttaneet pommitusuhkaa pakoon.

Paluun Kaukolaan alkaessa varmistua Iida-täti hankki sitä silmällä pitäen jälleen hevosen ja lypsykarjaa. Muististani on kadonnut miten oman perheemme Kaukolan muutto tapahtui. Kaukolan Mummo ja Iida-täti muuttivat joka tapauksessa ehkä viikko aikaisemmin. Täti oli ensi töikseen tyhjentänyt asuinrakennuksen entisten asukkaiden jäljiltä jääneistä huonekaluista. Niitä olikin kertynyt tavallista enemmän kuulemma siksi, että talo oli ollut paikallisen kolhoosin keskuspaikka, jonne oli koottu tavaroita evakuointia varten. Jokin huonekaluista taidettiin myöhemmin ottaa käyttöönkin, mutta suurin osa niistä pilkottiin halkoliiterissä polttopuiksi, mihin työhän muistan itsekin suurella innolla osallistuneeni.

Sekä Mummon ja Iida-tädin sekä oman perheemme muutto Kaukolaan näyttää tapahtuneen loka-marraskuussa 1941. Edelleenkin hallussani oleva Iida-tädille Kaukolassa myönnetty takaisin vallatuilla alueilla ehdottoman välttämätön oleskelulupa on näet päivätty lokakuun viimeisenä päivänä. Kouvolan kauppalan kansakoulusta saamassani arvostelukirjassa puolestaan todetaan minun olleen ko. koulun III C-luokan oppilaana lokak. 1p:stä 14 pv:ään 1941. Normaalissa järjestyksessä käydyn kansakoulun toisen luokan jälkeen peruskoulutukseeni taisi jälleen jäädä melkoinen aukko. Ensimmäistä luokkaahan olin ehtinyt käydä yhteensä ehkä vain runsaan kuukauden verran.

Yleensä malttinsa säilyttäneen Iida-tädin mielenrauhan näin kevättalvella 1944 pariinkin otteeseen järkähtävän. Ensimmäisen kerran punatähtisen koneen lentäessä ohitsemme Kirkkojärven suuntaa noudattaen niin alhaalla, että lentäjä erottui selvästi. Jos tädin kiinni puserretun nyrkin ilmaisema meidän kaikkien yhteinen toivomus olisi toteutunut, koneen lento olisi päättynyt heti järven pohjamutiin. Toinen tapaus liittyi radiojumalanpalvelukseen. Huonokuuloinen täti ei niitä usein seurannut, mutta kerran näin hänen tekevän niin hyvin tiiviisti keskittyen. Ihmettelin silloin miksi hänen huulensa koko ajan hiljaa liikkuivat. Uskon jo nyt arvaavani mitä hän silloin sydämensä pohjasta tuloksetta rukoili.

Pääsin jo edellisenä päivänä huononäköisen Kaukolan Mummon ja Eero-veljeni, joiden tilapäiseksi holhoojaksi jouduin, kanssa Kaukolan kirkkoherranviraston evakuoineella kuorma-autolla Savonlinnaan perässä tulevia tätiä ja äitiä odottelemaan. Ennen lähtöämme päästimme ruispeltoon valkeat kanimme: ukkokanin ja emokanin. Kanien elämä ruispellossa lienee tosin jäänyt lyhyeksi.

Ohjeenani oli etsiä meille majapaikka Laitaatsillan Seppälänmäestä, jossa olimme asuneet kesällä 1940. Päivämäärä on jäänyt mieleeni siksi, että ohitimme samana päivänä raskaasti pommitetun Elisenvaaran aseman, tosin niin kaukaa ettemme itse nähneet tuhoja. Arvi-setäni Aune-vaimo lapsineen pelastui kuin ihmeen kautta mm. lähes 80 räisäläisen hengen vaatineessa evakkojunan tuhossa. Näin myöhemmin pommituksen noin kahdensadan uhrin valkeat arkut Savonlinnan kirkonmäellä.

Syntymäkotinsa ääneen itkien taakseen jättäneen Iida-tädin ja äidin lähtövuoro karjan sekä hevosen vetämän tavarakuorman kera tuli pari kolme päivää myöhemmin. Täti aavisti ettei hän enää milloinkaan tulisi palaamaan takaisin. Siihen tosin olisi vielä kerran ollut tilaisuus kun vihollisen suurhyökkäys pysäytettiin kesäkuun lopussa Vuoksen-Suvannon linjalle. Yli 16-vuotiaille kaukolaisillekin tarjoutui silloin tilaisuus osallistua tuiki tärkeisiin kotipitäjän sadonkorjuutöihin. Täti ei useistakaan syistä voinut lähteä, vaan sinne lähti äiti hevosen kera. Syntymäkoti, jossa Iida-täti oli suorittanut suuren osan elämäntyöstään, säilyi koko hänen loppuelämänsä ajan hänen ainoana oikeana kotinaan. Me nuoremmat emme valitettavasti vain sitä aina täysin ymmärtäneet.

Ajo Lännentiellä

13.3.1940
Rauhanehtojen tultua tietoon kello 11.00 olin kotimiehenä Tontilla Haikosen Annan kanssa [Anna Haikonen oli Eemeli Rouhiaisen Aino-vaimon sukulainen Kirvusta. Häntä kutsuttiin kotikylässään Pailahden Annaksi.]. Eemeli oli armeijassa ja Aino evakuoitu lasten kanssa Kirvuun ja sieltä edelleen Huittisiin.

14.3.1940.
Tehtiin suunnitelma, jonka mukaan minä lähden Haikosen Annan kanssa ajamaan lehmiä. Tontilta otettiin lehmät ja yli vuoden vanhat hiehot. Kello 13.00 maissa sitten lähdettiin ajamaan lehmiä Haajoen sillalle päin. Selässä oli reput, joihin oli laitettu evästä. Repun oli oltava mahdollisimman kevyt, jotta pystyi päivän liikkumaan ja tarvittaessa juoksemaan, sillä tiedossa oli, että ne mullin jukuripäät tulevat varmasti olemaan välillä eri mieltä menosuunnasta. Haajoen sillan luona kohtasimme Totlammilta lähteneet. Heidän valintansa oli ollut sama: mukaan oli otettu lehmät ja yli vuoden vanhat hienot. Ajettavia taisi nyt olla 33 kappaletta.

Lähdimme suunnistamaan Ojajärven suuntaan. Veljeni Jalmari tuli varsinaiseksi ajomieheksi lisää.

Ajo eteni väliin tienpuolesta ja takaisin karkausyrityksineen aina Lamlahteen (Heikkonen) saakka, jossa olimme ensimmäisen yön. Täältä lähtivät saattomiehet takaisin. Saimme myös kaikki lehmät sisälle, navetta oli tyhjä. Ladosta löysimme heiniä syötäväksi.

Tästä alkaen olikin sitten pärjättävä omin konstein. Suunnaksi oli arvioitu Simpeleen seutu. Tosin ei ollut tietoa, mitä teitä mahdollisesti olisi tilaa edetä. Tähän asti oli ollut auraamaton reellä kuljettu talvitie. Jatkokin tulisi olemaan ainakin osittain tai ajoittain samanlaista.

Lamlahteen jäi myös ensimmäinen tappio, yksi hieho alkoi saada ennenaikaisia poikimisoireita, eikä siitä ollut jatkajaksi.

15.3.1940
Jatkoimme Kaukolan kirkolta Ojajärvelle menevälle tielle, joka olikin aurattu. Emme kumminkaan päässeet aivan Ojajärvelle asti, kun piti siirtyä pellolle, jossa oli väkeä lapioimassa kulkupaikkaa. Näin sivuutimme Ojajärven aseman, josta sitten taas varsinaiselle tielle.

Nyt alkoivatkin oudot tiet ja talot sekä kyseleminen mistä mahdollisesti pääsisi jatkamaan. Sillä meillähän oli vähän niin kuin ylikuormaa. Ohjeet kun olivat, että saa olla enintään kahdeksan irrallista eläintä kuljettajaa kohti. Yöpaikkaa hakiessa alkoi tulla vaikeuksia. Saimme kumminkin kaikki eläimet jotenkuten katon alle. Ne olivat jo melko väsyneitä. Pääsimme itsekin sisälle nukkumaan. Nyt teimme myös sellaisen johtopäätöksen, että pitää lähteä liikkeelle aamulla mahdollisimman varhain ja alkaa katsoa yöpaikkaa kohta puolenpäivän jälkeen. Tämäkin yöpaikka verotti yhden lehmän, joka ei pystynyt lähtemään kovaan pakkaseen jatkamaan matkaa.

16.3.1940
Nyt tiellä alkoi olla puoltapäivää lähestyessä liikaa kulkijoita (irtokarjaa ajavia kuten me). Erityisesti vastaan tuleva liikenne hankaloitti, vaikka se olikin pyritty ohjaamaan – missä suinkin oli mahdollista – tilapäisille rinnakkaisteille. Nämä vastaantulevat olivat sellaisia hevosmiehiä, jotka veivät kaksia rekiä hevosta kohden, sekä armeijaa, jota siirreltiin eri tarkoituksia varten, vähän niin kuin etuajo-oikeudella.

Puolen päivän jälkeen ajoimmekin lehmät tien puolessa olevaan latoon, ja läheisestä ladosta löysimme heiniä, joihin saimme luvankin. Pääsimme yöksi läheiseen taloon, joka täyttyi jokseenkin tarkkaan.

17.3.1940
Seuraavana aamuna matka jatkui jo rutiiniksi käynein konstein. Yksi mulli pääsi karkaamaan takaisin päin, eikä sitä enää ollut aikaa hakea takaisin laumaan, jonka täytyi kulkea eteenpäin. Nyt pääsimme yöksi sellaiseen taloon, jossa navetta oli jo tyhjennetty. Oli myös rehuja riittämiin ja kaikki odotettua paremmin. Lehmät olivat kaikki navetassa. Sellaisia lehmiä, jotka olivat enemmässä maidossa, oli jonkin verran lypsetty. Maidon saivat ne, jotka sen huolivat, etupäässä sotilaat.

Evakkotiellä. Lähde [K]

18.3.1940
Matkan jatkuessa aamusta ruuhka tiellä vaan lisääntyi. Alkoi myös olla niin, että lehmän hypätessä pois tieltä paljon lumen kohdissa, oli se jätettävä, jos se ei pian päässyt pois, sillä jonon täytyi kulkea. Näin jäi meiltäkin yksi lehmä ojaan. Ojaan jääneitä alkoikin olla yhä enemmin tienpuolessa.

Puolen päivän jälkeen osui tien puolessa olemaan lato ja ajoimme lehmät sinne. Siellä oli toisessa päässä heinäpinkka (korkea, etteivät lehmät päässeet sen päälle, vaan söivät sivusta). Juottamisessa oli vähän ylimääräistä työtä. Olimme yötä läheisessä talossa, jossa oli päivemmällä tilaa. Yöksi se täyttyi perusteellisesti, lähtijöitä ja tulijoita oli koko yön. Nyt olimmekin jo lähellä tulevaa uutta valtakunnan rajaa ja tiesimme, että seuraavan yöpaikan pitää löytyä ”jäännös-Suomen” puolelta. Aikalailla lienee jännittänytkin, olihan sieltä sitten se tulevaisuus jotenkin löydettävä. Eikä paluusta ollut tietoa, eikä siihen mahdollisuutta. Mutta huomennahan siitä oli alettava ottaa selvää jollakin lailla.

19.3.1940
Päivän valjettua aloimme hyvissä ajoin suunnistaa kohti Simpelettä. Tämä osuus osoittautuikin jo melko synkäksi, sillä tienpuolessa alkoi olla melko tiuhaan molemmin puolin niitä kesken uupuneita eläimiä. Meiltäkin jäi yksi lehmä ojaan ja yksi hieho loikki metsään. Tämä hieho sitten seuraavana kesänä löytyi läheltä Oulua ja olikin ainoa, joka Eemelin karjasta jäi.

Tienpuoleen jääneitä löytyi kaikenlaisia lampaista hevosiin. Näitä hevosiakin oli muutama, jotka oli ammuttu, mutta ei mitenkään teurastettu.

Simpeleellä olikin sitten hyvä ajaa, kun tien kahta puolta oli taloja niin tiuhaan, etteivät mullitkaan päässeet karkaamaan. Siinä vaan olimme kokevinamme jonkinlaisen pettymyksen, kun meitä ei päästetty Lappeenrannan tai lännen suuntaan, vaan ohjattiin Parikkalan suuntaan. Tiellä oli monta sotilasta vartiossa, ainoastaan Parikkalan tie oli kuljettavissa.

Tähän asti tultaessa arvelimme lähtölaumastamme puuttuvan kuusi lehmää tai mullia. Lauma oli kyllä lukumäärältään yhtä iso kuin lähtiessäkin, sillä matkan varrelta oli tarttunut mukaan tuntemattomia, jotka eivät meidän mielestämme olleet meidän, mutta eivät olleet halukkaita poiskaan jäämään. Emmekä sitten yrittäneetkään niitä sinne jättää.

Tämä viimeinen ajopäivä sitten tulikin kaikkein pisimmäksi ja näytti synkältä lehmien kannalta, kun yösijaa ei meinannut ruveta löytymään. Koitsanlahden kartanon latoon sitten saimme kuin saimmekin lehmät sisälle. Rehuista ei ollut mitään tietoa. Sotilailta saimme vähän näkkileivän palasia. Pääsimme yöksi väentuvan vinttikamariin, päärakennuksen puoleiseen päätyyn. Lattia olikin aivan täynnä toinen toisissaan kiinni olevia nukkujia.

20.3.1940
Meille selvisi, että lehmien ruokkiminen jatkossa tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Eikä parempaa luvattu olevan edessäpäinkään, vaikka lähtisi ajamaan. Meitä kehotettiin jäämään seuraamaan, miten tilanne kehittyisi. Sanottiin, ettei pitkänkään päiväajon päässä olisi sellaiselle karjamäärälle paikkaa edes latoon eikä rehutilannekaan paranisi. Iltapäivällä selvisi sen verran, että sen alueen sotilaskomentaja määräsi kartanosta pakko-otettavaksi armeijalle päivittäin 50 kiloa heiniä, jotka sotilaat sitten toivat ladon eteen. Saimme myös pataljoonan keittiön ylimääräiset leipäpalat. Kartanosta oli kuulemma kaikki ylimäärärehut otettu sodan aikana armeijalle, ja eivät riittäisi omillekaan, näin kertoi tilanhoitaja. Mutta armeijalle hän ei voinut mitään.

21.3.1940
Seuraavana päivänä alkoivat sitten sotilaat teurastamaan eläimiä kartanoa vastapäätä tien toisella puolen. Tämä kenttäteurastamo lienee päässyt noin 50 – 100 eläimen päivävauhtiin. Nyt oli jo eläimiä niin paljon kaikkialla, ettei niiden lukumäärää tiedetty tarkalleen, useita satoja kumminkin. Näiden teurastettujen ruhojen sanottiin menevän etupäässä purkitustehtaalle ja armeijalle. Sodan aikana kun varastot tyhjenivät. Lehmistä otettiin siis lihat ja nahka. Jätteet kuten päät kielineen, maksa, sydän ja munuaiset menivät pellolle kertyvään tunkioon, mikäli vapaaehtoisia ottajia ei ollut.

22.3.1940
Saimme kuulla, että noin viikon kuluttua saattaisimme saada yhden rautatievaunun, jonka voisimme lastata täyteen lehmiä (8 kappaletta) Sisä-Suomeen tuotaviksi, loput pitäisi teurastaa. Teurastukseen saanti kestäisi kuulemma saman ajan, sillä kokonaan ulkona olevia eläimiä, joilla oli etuajo, oli niin paljon. Esteenä lienee ollut myös se, ettei teurastustakaan voitu lisätä, kun ruhoja ei ehditty jatkokäsittelemään.

Olimme saaneet yhteyden hevosilla lähteneisiin, jotka olivat eri taloissa kauempana. Saimme myös ohjeen ruveta myymään lehmiä, jos halukkaita ostajia vaan löytyisi. Sopivaksi hinnaksi arvelimme 100 mk/kappale. Näin saimme muistini mukaan kolme satasta. Olisimme kauppaa kyllä tehneet enemmänkin, vaan ei ollut enempää kysyntää. Ostajat olivat lähiseudun taloja.

Näin jatkuikin siihen asti kunnes venäläiset olivat päässeet Koitsanlahden kartanon kohdalle. Meille tultiin sanomaan noin kello 17.30 maissa, että matkan pitää jatkua, aikaa on enintään kaksi tuntia. Kartanon päärakennuksen evakuointiinkaan ei olisi enempää aikaa. Tästä noin 20 minuutin kuluttua ilmoitettiin, että 20 – 30 minuuttia on aikaa lähteä. Kartanon evakuointi oli myös edistynyt. Pihalla näkyivät olevan jo tärkeimmät tavarat, joita lastattiin kahteen kuorma-autoon. Nyt tultiin sanomaan, että aikaa lähtöön on enintään viisi minuuttia. Venäläiset käyvät kärsimättömiksi, sillä heitä olikin kaksi kuorma-autollista varttumassa kartanon päärakennukseen pääsyä. Sotilaisiin oli tullut myös liikettä heti ensimmäisen evakuointikäskyn tultua.

Meillä olikin jo reput selässä ja lähdimme. Saimme myös käskyn, että minkäänlaista kytkemätöntä eläintä ei saisi maantielle viedä. Kartanosta oli vajaa kilometri maantielle, jossa oli useampi sotilas varmistamassa, ettei sinne päässyt irrallisia eläimiä. Tulimme maantielle, joka oli kulkijoita täynnä. Jonon matkanteko pysähtyi heti alkuunsa useaksi tunniksi. Yöstä näytti tulevan kylmä. Kuun paistaessa näimme armeijan järjestäytymismanööverin. Koitsanlahdesta maantietä Parikkalan kirkolle päin vähän matkan päässä oli järvikannas, josta tie meni. Tässä järvien välissä jouduimme olemaan pitkään ja seurasimme, kun sotilaat tekivät asemia järven Parikkalan puoleiselle rannalle, ja tie oli armeijan käytössä. Tuotiin kevyitä tykkejä, konekiväärejä ja muuta armeijan kamaa. Asemia kaivettiin lumihankeen järvenpenkkaan. Näin tie oli evakoilta tukossa. Parikkalan kirkolle pääsimme keskiyöllä.

Mihin sitten yöksi? Pakkanen oli vain kiristynyt ja kuu valaisi. Yöllä oli otettu majoituskäyttöön kirkko, johon pääsimme. Myös hevosilla lähteneet olivat kirkossa. Olimme siis kaikki saman katon alla. Kirkon lämmitys oli aloitettu, mutta kun oli kova pakkanen, se ei ollut vielä ehtinyt lämmetä. Väkeä oli niin paljon, etteivät nuoremmat päässeet lähelle kaminoita, joissa olisi ollut säteilylämpöä. Kävin keskikirkon kohdalle penkille nukkumaan. Kun ei ollut mitään peittoa, heräsin noin kello 4 – 5 maissa, kun palelsi niin kovasti, ettei penkillä pysynyt. Alttarilta päin tullut vääpeli sanoi, että mene hyvä poika tuonne saarnastuoliin nukkumaan ettet saa kuolemantautia, siellä on lämpimämpi, kun se on korkeammalla. Hän sanoi tulleensa sieltä, mutta hänen piti mennä töihin. Tätä kehotusta sitten noudatinkin. Kierryin kapealle penkille, joka kiersi saarnastuolia. Heräsin seitsemän maissa, kirkko oli jo lämmin ja elämä tuntui normaalilta.

Hevoset olivat isojen kuusten juurella, puiden oksat yltivät kauas. Kirkkopihaan oli tuotu halkoja ja tehty nuotiot, joissa keitettiin vettä ja kahvia. Meille tuotiin keittoa, jota lotat valmistivat.

Koitsanlahden kartanoon ei siviilejä enää päästetty katsomaan miten mullit siellä pärjäilevät.

Kirkkoon majoittumista kesti kolme päivää. Sitten saimme Parikkalan asemalta yhden rautatievaunun, sellaisen, jolla oli tuotu armeijan hevosia sinnepäin. Nyt lastasimme hevoset ja reet, jotka olivat hevosten perässä (niitä rekiä, jotka olivat Koitsanlahdessa emme päässeet hakemaan). Hevosilla oli tuotu kaksia kuormia hevosta kohden seitsemän kilometriä päivässä. Illan hämärtyessä tuli veturi, joka alkoi kiskoa valtion kyydillä ja kustannuksella kohti Äetsän asemaa ja Huittisiin, mikä oli määrätty ensimmäiseksi evakkokunnaksi.

Onni Rouhiainen

alvisodan rauhan tultua lähdimme 16.3.1940 aamulla kohti uutta rajaa kolmella hevosella ja 18 lehmää ajaen. Siat teurastettiin ja sotilaat ampuivat kanat ja 10 lammasta navettaan. Ne jäivät raatoina sinne.

Kuljettuamme kovassa pakkasessa (noin -25° C joka yö) pääsimme seitsemän vuorokauden kuluttua Savonlinnaan. Lehmät oli jätetty Putikon asemalle teurastettavaksi. Neljä päivää odottelimme pääsyä junaan, joka toi meidät Äetsän asemalle Satakuntaan. Keikyässä oli ensimmäinen asunto Kanalan kylän Kauniston talo. Asunto oli hyvin pieni ja osa joutui nukkumaan talon pirtin puolella. Niinpä syksyllä 1940 muutimme Keikyän kirkonkylään tilavampaan asuntoon Kustaa Järän taloon. Järällä asuimme kunnes marraskuussa 1941 pääsimme takaisin Kaukolaan. Kotitaloon ei heti ollut menemistä, sillä ikkunat olivat rikki, lattioita oli irrotettu, ym. pientä oli rikottu. Niinpä asuimme naapurissa Kähkösellä, kunnes jouluksi muutimme kotiin, jossa kaksi kamaria oli saatu kuntoon. Vähitellen kunnostimme kotia ja viljelimme maita, kunnes kesäkuussa 1944 oli taas lähdettävä. Nyt vanhukset ja lapset pääsivät linja-autolla (Anna, Juho ja Ritva) Esterin, Eevan ja Irenen jäädessä hevoskyytiin, kaikkien poikien ollessa sodassa. Myös Onni oli autoineen koko ajan sodassa. Matka oli vaikea, sillä ukkossateet haittasivat rattailla kulkijoita. Viimein sijoituimme Parkanon Riuttaskorpeen.

Parkanossa asuntomme oli hyvin huonokuntoinen ja niinpä lokakuussa 1944 pakkasimme taas tavarat junaan ja muutimme Kokemäelle. Järilän kylän Teikarilla asuimme 3 ja puoli vuotta, kunnes 1948 keväällä ostimme oman maatilan Siikaisten kunnan Sammin kylästä. Siellä olimme viisi vuotta.

Juho Rouhiainen kuoli 1950 Siikaisissa ja niinpä ajattelimme taas lähteä, ja tila myytiin 1953. Nyt Kaarlo ja Esteri ostivat Porin Kyläsaaresta puutarhatilan ja äiti Anna muutti myös Poriin. Veikkokin tuli perässä sinne, mutta omalle tilalleen. Äiti Anna kuoli Porissa 1957. Eeva oli mennyt naimisiin ja muuttanut Kauvatsalle. Heikki jäi talvisodan jälkeen ensin Poriin, myöhemmin Tampereelle. Onni jäi sodasta palattuaan heti Kokemäelle. Näin meidän perhe oli asettunut paikoilleen.

Olin kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran Kaukolasta äidin kanssa lähdimme evakkoon. Oli viikko ennen talvisodan päättymistä. Isäni ja Reino-veljeni kävivät saattamassa meidät Ojajärven asemalle. Istuimme reessä vällyjen alla, ja se on jäänyt erikoisesti mieleeni, lapsen mieleen, kun Reino kävi ostamassa Liinamaalta kaupasta rusinoita ja antoi ne minulle. Erkki-veljeni oli sotahommissa.

Nousimme Ojajärven asemalta junaan. Niin koti jäi taakse, ja matkasimme kohti tuntematonta tulevaisuutta. Talvi oli, ja pakkanen, matka jatkui. Tulimme Savonlinnaan ja tuli ilmahälytys. Piti lähteä pois junasta, ja valkoiset lakanat pään yllä menimme vaunusta ulos. Muistaakseni oli metsää, missä sitten odotimme mitä tuleman pitää. Pommitusta ei kuitenkaan sitten onneksemme tullut, ja niin menimme takaisin junaan ja jatkoimme matkaa. Äetsän asemalta sitten menimme Huittisiin. Palojoen koululle meidät sitten majoitettiin väliaikaisesti. Kävin koulua Huittisten Loimankylän koulussa ja sain sieltä päästötodistuksen: Asuimme silloin Heikkilän talossa 14.10.1941 asti.

Jatkosota alkoi, ja menimme takaisin vallattuun Kaukolaan: Reino-veljeni kuoli kovat tuskat kärsittyään pitkäperjantai-aamuna 2.4.1944 kenttäsairaalassa. Hän oli nuori, vasta 20-vuotias. Se oli meille suuri suru. Venäläiset olivat kylväneet perunaa pitkät sarat, sellaisia punaisia perunoita, ruusunlehti-laatua. Siellä aika kului työtä tehden kunnes 1944 piti lähteä uudelleen evakkoon. Menimme Parkanoon, josta sitten samana vuonna muutimme Kiukaisten Paneliaan Vähä-Jaakkolan taloon.

Paneliassa tutustuin tulevaan mieheeni Eero Tyniin, vuosi oli 1946. Muutimme takaisin Parkanoon Parkanon kirkossa meidät Eeron kanssa vihittiin 14.7.1951. Häät olivat Laurikan talossa, jonka isäni oli ostanut, ja jossa minäkin asuin vuoteen 1953 asti. Muutimme mieheni kanssa Hämeenlinnan kautta Poriin, jossa meille syntyi kaksi lasta, poikia molemmat, Seppo ja Pekka. Heillä on omat perheet. Mieheni kuoli 14.11.1971. Nyt asun yksin Porissa.

Tällaisia muistoja evakkotiestä.

Porissa 4.9.2000
Meeri Tyni, os. Rouhiainen

Evakkomatkoista

Syksyllä 1939, mahtoi olla lokakuun loppu tai marraskuun alku, tulin erään kerran maitokaupasta ja huomasin, että taloissa liimataan ikkunapaperia ristiin rastiin ikkunoihin. Väinö (isä-Paavilainen) ei ollut kotona ja hänen saavuttuaan kuulin, että ihmiset valmistautuivat ilmapommituksiin. En muista, että olisin ikkunoita paperoinut, mutta aloin valmistaa kehotusten mukaan kaasunaamareita lapsille ja itselleni. Tehtiin flanellista pienehkö tyyny, jonka sisälle pistettiin mustia hiiliä ja päihin neulottiin kuminauha, jolla sen voi vetää suun ja nenän eteen. Ne olivat meillä mukana lapsilla kaulassa evakkomatkallakin. Silloin pelättiin kaasuvaaraa, mutta en ole kuullut nykyään kaasuja vastaan varautumisesta, vaikka kaasujen ja saasteitten vaara on nyt toista luokkaan kuin silloin.

No isä-Paavilainen toimitti meidät erään työtoverinsa perheen kanssa pois Sortavalan kaupungista pommituksia pakoon. Lienee ollut joulukuun alkua 1939, koska sota alkoi 30.marraskuuta. Asuimme erään vanhan pariskunnan kaksihuoneisessa talossa jonkin aikaa ja nukuimme lattialla. Päivisin yritin joskus käydä kotona kaupungissa ja muistan, kun minäkin jouduin aukealle jäälle pommikoneiden lentäessä ylitse. Palellutin polveni aika pahasti ja taitavat nekin kylmettymiset vielä vaivata lisää niveliä. Jonkin ajan kuluttua päättivät isä-Paavilainen ja hänen työtoverinsa Kukko lähettää perheensä Pohjanmaalle, Reisjärvelle, jossa rouva Kokon isä oli pappina. Illan suussa, kun olimme koonneet vähäiset vaatteet ja eväät myttyyn, Väinö vei meidät viimeiseen yhteiseen Sortavalassa otettuun perhekuvaan.

Nousimme kuorma-autoon. En muista, mihin saakka menimme autolla noustaksemme junaan. Rautatieasemalla, olisiko ollut Elisenvaara, raahasimme Kukon rouvan kanssa tavarat ja lapset aika täysinäisiin rautatievaunuihin. Kaarinalla oli myös muistaakseni 2 lasta, toinen ehkä Eeron ikäinen yli 3 vuotias ja toinen taisi olla vielä pienempi. Minullahan tuo aina niin ”itsenäinen” aikamiespoika, Kalevi, oli jo 7 vuotias ja aloittanut koulunsa Sontsoffin luokalla Sortavalassa. Oli myöhäinen ilta ja lapset ja jokainen väsyneitä. Kaarinalla oli aika vaiva lapsistaan. Ne itkivät tavan takaa siellä raskaassa ilmassa ja yrittivät nukkua kun hän hyssytteli ja ruokki niitä. Minulla oli lasten kanssa helppoa, kuten on aina jossain mielessä ollut. He nukkuivat välillä ja heräsivät pirteinä.

Matka sujui niin pitkälle, että joskus päiväsaikaan olimme Seinäjoella ilmahälytyksessä. Junan muutoissa oli Kaarinalla suuria vaikeuksia lasten kanssa, mutta meidän pojat olivat ”aina valmiina” kaikkeen kuin partiopojat. Seinäjoella täytyi kaikkien kiireesti poistua läheiseen metsikköön ja sieltä vielä pommisuojaankin, joka oli tavattoman iso. Eero pienenä seuraili tietenkin minua, mutta Kalevi katosi yksinään metsään ja kertoi olleensa mahallaan maassa kaukana metsässä. Pommisuojassa rupesin sitten huutelemaan nimeltä poikaa ja sieltähän se ilmestyi pirteänä eikä ollut yhtään sen näköinen, että olisi pelännyt, kun erkani meistä. Hänelle järki sanoi tietysti, että junaan tästä mennään ja kyllä ne toiset siellä ovat. Silläkään kertaa ei ollut meidän vuoromme joutua onnettomuuteen. Seuraavana päivänä kuolivat muistaakseni kaikki samassa pommisuojassa olleet Seinäjoella. Siviiliväestöä pommitettiin juuri risteysasemilla. Elisenvaara oli myös ainaisten pommitusten kohteena, samoin Hiitola.

Evakkomatkalla olimme siis päässeet Sievin asemalle. En muista, menimmekö autolla vai hevosella sieltä Reisjärven pappilaan. Iltahämärä se oli joulun alla, kun sinne saavuimme. Siellä oli paljon väkeä, kun lapsia perheineen oli sinne kokoontunut ja meidän olomme tuntui aralta. Yövyimme siellä ja helpotuksesta huokasin, kun kuulin, että meille oli järjestetty olinpaikka n. 20 km:n päässä kirkolta olevaan körttiläismaalaistaloon Levonperän Puralaan. Siellä oli vanha isäntä maallikkosaarnaajana ja kaksi pojista, toinen pappi, oli rintamalla. Talon kaksi tytärtä olivat vanhojapiikoja ja hoitivat melkoista karjaa. Talo sijaitsi syrjäseudulla ja oli oloihin nähden hyvinvoipa. Se Levonperä kuului olleen Isonvihan aikainen pakopaikka.

Hevosella meidät sinne haettiin ja muistan kun saavuimme ovensuuhun. Joulukuusi oli koristettu sisällä. En muuten muista, kuinka vastaan otettiin, mutta ainakaan ei kukaan istumaan käskenyt. Seisoin kauan ovensuussa, josta vihdoin uskaltauduin ovensuupenkille istumaan. Koko joulun ajan oli pirtin pöydässä kova leipä ja jotain vaatimatonta ”tilpehööriä”. Se oli tapa. Viikon lopulla toinen tyttäristä paistoi valkoista rievää, jota saimme ostaa ja kaupasta (5 km) hain jotain ruokatavaroita ja opin keittämään yhteisellä pirtin liedellä. Asuttavaksemme saimme pienen kamarin. Ensi kertaa nukuimme sellaisessa sängyssä, jossa oli vain pelkät oljet sängyn pohjalla ja niiden päällä peite. Hyvin se uni siinäkin maistui, kun oli nuori ja mukautuvainen.

Lapsilla oli hankea, missä temmeltää, mutta minun mielialani oli kaikin puolin maassa. Ei ollut tietoa, mitä tästä eteenpäin. Vaihtelua toi se, kun talon pojat kävivät lomalla ja muistan sen, kun Eljas-pastori sanoi minulle, että pojilla on körttiläistukka. Olin ne leikannut itse vain poikki. Eihän siellä parturia ollut. On hävinnyt mielestäni, kumpi talon pojista kaatui sodassa, ja suru oli suuri. Minä lypsin yhden lypsyn, joku 8-10 lehmää, kun toiset olivat kirkolla hautajaisissa. Muistan, että se oli vuosien lypsytauon jälkeen kova urakka. Tunnollisesti tein ja selvisin siitä. Olin minäkin kerran kirkossa katsomassa, kun parikymmentä valkoista arkkua siellä yhtaikaa siunattiin. Muuten aika Levonperällä sujui puuhallisesti. Oli uutta suuri savusaunakin, jossa me kävimme.

Paluumatka etelään järjestyi kevättalvella. Vähäiset tavaramme oli helppo kuljettaa mukana ja kumpikin pojista kulki mukana yhtä helposti kuin matkatavara. Se helpotti kovasti elämääni. Kotiväkeni Kaukolasta, Mamma ja sisar Iida, oli lähtenyt karjan kanssa (mukana naisapulainen) kohti Huittista, jonne heidät evakuoitiin. Emme tavanneet toisiamme aikoihin. Hekin raukat odottelivat, että minä ja Väinö olisimme auttaneet heitä huonoja, mutta eihän meistä apua ollut. Hyvä, kun itse selvisimme.

Matkareittimme palatessa kulki Kuopion kautta. Siellä oli järjestetty yösija erään kätilön luo. Asuimme paluumatkalla myös Savonlinnan Laitaatsillassa ja Kouvolassa, johon kotiväkenikin koottiin yhteen, sekä kesäaikana Valkealassa. Kevättalvella 1942 pääsimme Kaukolaan. Iida meni ensin ja me toiset perässä. Vaikkakin oli sota, niin uskottiin Saksan avulla voittoon, luotiin Suur-Suomea ja karjalaiset asuivat kotikontujaan. Eerokin aloitti koulun Kaukolassa, opettajana Maija Heikkonen ja Kalevilla Kaarlo Sihvo. Minä olin työssä kunnanvirastossa ja asuimme kotona.

Toinen lähtö tapahtui rintamalinjojen murruttua Kannaksella juhannuksen edellä 1944. Mamma, Kalevi ja Eero lähtivät Kaukolasta rovasti Forssin kanssa samassa kuorma-autossa ja heidän oli määrä jäädä odottelemaan meitä Iidan kanssa Savonlinnaan ja hakeutua Savonlinnan lähellä olevalle Seppälänmäelle, jossa olimme asuneet edellisellä evakkomatkalla. Kalevi oli pantu asiaa tiedustelemaan, mutta siellä olivat jo kaikki paikat varattu ja he olivat onnistuneet pääsemään sisällä kaupungissa erään rouvan luo. Me Iidan kanssa tulimme karjan ja viljakuorman kanssa hevosineen ja lehmineen pitkässä evakkojen rivistössä teitä pitkin Punkaharjun kautta Savonlinnaan ja sieltä meidät ohjattiin Savonlinnan Suomen puolelle olleelle pienelle rautatieasemalle (olisiko ollut Kallislahti?), jossa vihdoin saimme lastattua karjan vaunuihin ja koko perhe löytyi kokoon. Kai se asuintalon rouva ja pojat pitivät sitten varaa, kun asuivat lähellä Savonlinnan asemaa, että he tavoittivat meidät ja yhtyivät matkaamme. Emmehän tienneet toisistamme mitään, kun eivät he kerran Seppälänmäelle päässeet, josta olisin heitä tiedustellut. Mamma meni henkilökuljetuksen mukana uuteen sijoituspaikkaan Parkanoon.

Ajattelin minä siinä karjan kanssa juhannuksen alla saapastellessa elämän menoa. Uusi Neuvostoliiton hyökkäys oli alkanut Viipurin menetyksen jälkeen 20.6.1944, kova jylinä oli ilmassa, kun evakot karjoineen kiirehtivät pois sodan jaloista. Joskus tuntui, että kyllä meidät Viipurin suunnalta saarretaan, niin lähellä oli sotatanner. Huvittavaa oli se, kun olin vähän silloin Suomea nähnyt ja olin haaveillut näkeväni kuulun Punkaharjun. Nyt ihailin sitä sotapakolaisena mukana 6 elikkoa ja hevonen kuormineen. Kun oli lepoaika kerran juuri Punkaharjulla kauniin vesistön äärellä olevalla kalliolla, lypsimme lehmät, separoimme maidon ja kirnusimme voita. Meillä oli hevosen kärryillä separaattori ja pieni pyöreä metallinen veivattava kirnu. Iida, joka oli niin maahenkinen, keksi, että oli ruokaa. Iidalle se matka, kuten edellinenkin, oli kärsimysten ja tuskan taival. Itkien hän lähti kotoa. Hän oli sairaalloinen, heikkokuuloinen ja hänen oli vaikea tulla toimeen uusissa oloissa. Minulle asia oli helpompi. Olin ollut maailmalla, olin nuori ja terve ja osasin elää päivän kerrallaan omista näkemyksistä huolimatta.

Ennen rauhan tekoa kävin hevosen kanssa Kaukolassa sadon korjuutöissä ja lopullisesti lähdin viimeisellä junalla, joka lähti Kaarlahdesta 9.9.1944.

No karja lastattiin vaunuihin sekä pojat ja tavarat. Taisi olla 40 vaunun letka, joka lähti jyskyttämään kohti Parkanoa. Meidän hevonen oli kauhean pelko ja se täytyi sitoa oikein erikoisilla laitteilla niskan takaa lattiaan, ettei se sotkenut toisia. Osa lehmistä oli Huittisista tullutta Ayrshire isosarvista karjaa, joka oli hankala vaunuissa, joissa elukat olivat vieri vieressä. Siellä se Iida heilui ja torkkui niitten välissä. Hän oli ikänsä hoitanut karjaa ja elukat olivat hänelle rakkaampia kuin monelle ihmiset.

Junamatka kesti aika kauan. Välillä juna pysähtyi sopivien heinänsaanti- ja vedenottopaikkojen luona, mistä saatiin vähän rehua ja juotavaa. Minulla oli kova huoli juosta välillä poikia katsomassa siellä junan peräpäässä (40 vaunun takaa). Tahtoivat junan pysähtyessä juosta ulos marjoja poimimaan ja poikien tapaan juoksentelemaan. Pelkäsin, että jäävät junasta, kun se aina varoituksetta lähti liikkeelle. En arvannut luottaa heidän huolehtimiskykyynsä, mutta taisi olla sekin huoli suotta.

Oli se omituinen tunne, kun tulimme niin kovin karuun paikkaan, Parkanon rautatieasemalle. Siihen purimme lastimme ja elämä oudoissa oloissa alkoi. Ei meillä siellä Karjalassa syrjäisetkään seudut olleet niin karuja. Karjalan lehtimetsät tekevät luonnon paljon rehevämmän tuntuiseksi.