Rouhiaisen sukuseura ry

Evakkomatkoista

Syksyllä 1939, mahtoi olla lokakuun loppu tai marraskuun alku, tulin erään kerran maitokaupasta ja huomasin, että taloissa liimataan ikkunapaperia ristiin rastiin ikkunoihin. Väinö (isä-Paavilainen) ei ollut kotona ja hänen saavuttuaan kuulin, että ihmiset valmistautuivat ilmapommituksiin. En muista, että olisin ikkunoita paperoinut, mutta aloin valmistaa kehotusten mukaan kaasunaamareita lapsille ja itselleni. Tehtiin flanellista pienehkö tyyny, jonka sisälle pistettiin mustia hiiliä ja päihin neulottiin kuminauha, jolla sen voi vetää suun ja nenän eteen. Ne olivat meillä mukana lapsilla kaulassa evakkomatkallakin. Silloin pelättiin kaasuvaaraa, mutta en ole kuullut nykyään kaasuja vastaan varautumisesta, vaikka kaasujen ja saasteitten vaara on nyt toista luokkaan kuin silloin.

No isä-Paavilainen toimitti meidät erään työtoverinsa perheen kanssa pois Sortavalan kaupungista pommituksia pakoon. Lienee ollut joulukuun alkua 1939, koska sota alkoi 30.marraskuuta. Asuimme erään vanhan pariskunnan kaksihuoneisessa talossa jonkin aikaa ja nukuimme lattialla. Päivisin yritin joskus käydä kotona kaupungissa ja muistan, kun minäkin jouduin aukealle jäälle pommikoneiden lentäessä ylitse. Palellutin polveni aika pahasti ja taitavat nekin kylmettymiset vielä vaivata lisää niveliä. Jonkin ajan kuluttua päättivät isä-Paavilainen ja hänen työtoverinsa Kukko lähettää perheensä Pohjanmaalle, Reisjärvelle, jossa rouva Kokon isä oli pappina. Illan suussa, kun olimme koonneet vähäiset vaatteet ja eväät myttyyn, Väinö vei meidät viimeiseen yhteiseen Sortavalassa otettuun perhekuvaan.

Nousimme kuorma-autoon. En muista, mihin saakka menimme autolla noustaksemme junaan. Rautatieasemalla, olisiko ollut Elisenvaara, raahasimme Kukon rouvan kanssa tavarat ja lapset aika täysinäisiin rautatievaunuihin. Kaarinalla oli myös muistaakseni 2 lasta, toinen ehkä Eeron ikäinen yli 3 vuotias ja toinen taisi olla vielä pienempi. Minullahan tuo aina niin ”itsenäinen” aikamiespoika, Kalevi, oli jo 7 vuotias ja aloittanut koulunsa Sontsoffin luokalla Sortavalassa. Oli myöhäinen ilta ja lapset ja jokainen väsyneitä. Kaarinalla oli aika vaiva lapsistaan. Ne itkivät tavan takaa siellä raskaassa ilmassa ja yrittivät nukkua kun hän hyssytteli ja ruokki niitä. Minulla oli lasten kanssa helppoa, kuten on aina jossain mielessä ollut. He nukkuivat välillä ja heräsivät pirteinä.

Matka sujui niin pitkälle, että joskus päiväsaikaan olimme Seinäjoella ilmahälytyksessä. Junan muutoissa oli Kaarinalla suuria vaikeuksia lasten kanssa, mutta meidän pojat olivat ”aina valmiina” kaikkeen kuin partiopojat. Seinäjoella täytyi kaikkien kiireesti poistua läheiseen metsikköön ja sieltä vielä pommisuojaankin, joka oli tavattoman iso. Eero pienenä seuraili tietenkin minua, mutta Kalevi katosi yksinään metsään ja kertoi olleensa mahallaan maassa kaukana metsässä. Pommisuojassa rupesin sitten huutelemaan nimeltä poikaa ja sieltähän se ilmestyi pirteänä eikä ollut yhtään sen näköinen, että olisi pelännyt, kun erkani meistä. Hänelle järki sanoi tietysti, että junaan tästä mennään ja kyllä ne toiset siellä ovat. Silläkään kertaa ei ollut meidän vuoromme joutua onnettomuuteen. Seuraavana päivänä kuolivat muistaakseni kaikki samassa pommisuojassa olleet Seinäjoella. Siviiliväestöä pommitettiin juuri risteysasemilla. Elisenvaara oli myös ainaisten pommitusten kohteena, samoin Hiitola.

Evakkomatkalla olimme siis päässeet Sievin asemalle. En muista, menimmekö autolla vai hevosella sieltä Reisjärven pappilaan. Iltahämärä se oli joulun alla, kun sinne saavuimme. Siellä oli paljon väkeä, kun lapsia perheineen oli sinne kokoontunut ja meidän olomme tuntui aralta. Yövyimme siellä ja helpotuksesta huokasin, kun kuulin, että meille oli järjestetty olinpaikka n. 20 km:n päässä kirkolta olevaan körttiläismaalaistaloon Levonperän Puralaan. Siellä oli vanha isäntä maallikkosaarnaajana ja kaksi pojista, toinen pappi, oli rintamalla. Talon kaksi tytärtä olivat vanhojapiikoja ja hoitivat melkoista karjaa. Talo sijaitsi syrjäseudulla ja oli oloihin nähden hyvinvoipa. Se Levonperä kuului olleen Isonvihan aikainen pakopaikka.

Hevosella meidät sinne haettiin ja muistan kun saavuimme ovensuuhun. Joulukuusi oli koristettu sisällä. En muuten muista, kuinka vastaan otettiin, mutta ainakaan ei kukaan istumaan käskenyt. Seisoin kauan ovensuussa, josta vihdoin uskaltauduin ovensuupenkille istumaan. Koko joulun ajan oli pirtin pöydässä kova leipä ja jotain vaatimatonta ”tilpehööriä”. Se oli tapa. Viikon lopulla toinen tyttäristä paistoi valkoista rievää, jota saimme ostaa ja kaupasta (5 km) hain jotain ruokatavaroita ja opin keittämään yhteisellä pirtin liedellä. Asuttavaksemme saimme pienen kamarin. Ensi kertaa nukuimme sellaisessa sängyssä, jossa oli vain pelkät oljet sängyn pohjalla ja niiden päällä peite. Hyvin se uni siinäkin maistui, kun oli nuori ja mukautuvainen.

Lapsilla oli hankea, missä temmeltää, mutta minun mielialani oli kaikin puolin maassa. Ei ollut tietoa, mitä tästä eteenpäin. Vaihtelua toi se, kun talon pojat kävivät lomalla ja muistan sen, kun Eljas-pastori sanoi minulle, että pojilla on körttiläistukka. Olin ne leikannut itse vain poikki. Eihän siellä parturia ollut. On hävinnyt mielestäni, kumpi talon pojista kaatui sodassa, ja suru oli suuri. Minä lypsin yhden lypsyn, joku 8-10 lehmää, kun toiset olivat kirkolla hautajaisissa. Muistan, että se oli vuosien lypsytauon jälkeen kova urakka. Tunnollisesti tein ja selvisin siitä. Olin minäkin kerran kirkossa katsomassa, kun parikymmentä valkoista arkkua siellä yhtaikaa siunattiin. Muuten aika Levonperällä sujui puuhallisesti. Oli uutta suuri savusaunakin, jossa me kävimme.

Paluumatka etelään järjestyi kevättalvella. Vähäiset tavaramme oli helppo kuljettaa mukana ja kumpikin pojista kulki mukana yhtä helposti kuin matkatavara. Se helpotti kovasti elämääni. Kotiväkeni Kaukolasta, Mamma ja sisar Iida, oli lähtenyt karjan kanssa (mukana naisapulainen) kohti Huittista, jonne heidät evakuoitiin. Emme tavanneet toisiamme aikoihin. Hekin raukat odottelivat, että minä ja Väinö olisimme auttaneet heitä huonoja, mutta eihän meistä apua ollut. Hyvä, kun itse selvisimme.

Matkareittimme palatessa kulki Kuopion kautta. Siellä oli järjestetty yösija erään kätilön luo. Asuimme paluumatkalla myös Savonlinnan Laitaatsillassa ja Kouvolassa, johon kotiväkenikin koottiin yhteen, sekä kesäaikana Valkealassa. Kevättalvella 1942 pääsimme Kaukolaan. Iida meni ensin ja me toiset perässä. Vaikkakin oli sota, niin uskottiin Saksan avulla voittoon, luotiin Suur-Suomea ja karjalaiset asuivat kotikontujaan. Eerokin aloitti koulun Kaukolassa, opettajana Maija Heikkonen ja Kalevilla Kaarlo Sihvo. Minä olin työssä kunnanvirastossa ja asuimme kotona.

Toinen lähtö tapahtui rintamalinjojen murruttua Kannaksella juhannuksen edellä 1944. Mamma, Kalevi ja Eero lähtivät Kaukolasta rovasti Forssin kanssa samassa kuorma-autossa ja heidän oli määrä jäädä odottelemaan meitä Iidan kanssa Savonlinnaan ja hakeutua Savonlinnan lähellä olevalle Seppälänmäelle, jossa olimme asuneet edellisellä evakkomatkalla. Kalevi oli pantu asiaa tiedustelemaan, mutta siellä olivat jo kaikki paikat varattu ja he olivat onnistuneet pääsemään sisällä kaupungissa erään rouvan luo. Me Iidan kanssa tulimme karjan ja viljakuorman kanssa hevosineen ja lehmineen pitkässä evakkojen rivistössä teitä pitkin Punkaharjun kautta Savonlinnaan ja sieltä meidät ohjattiin Savonlinnan Suomen puolelle olleelle pienelle rautatieasemalle (olisiko ollut Kallislahti?), jossa vihdoin saimme lastattua karjan vaunuihin ja koko perhe löytyi kokoon. Kai se asuintalon rouva ja pojat pitivät sitten varaa, kun asuivat lähellä Savonlinnan asemaa, että he tavoittivat meidät ja yhtyivät matkaamme. Emmehän tienneet toisistamme mitään, kun eivät he kerran Seppälänmäelle päässeet, josta olisin heitä tiedustellut. Mamma meni henkilökuljetuksen mukana uuteen sijoituspaikkaan Parkanoon.

Ajattelin minä siinä karjan kanssa juhannuksen alla saapastellessa elämän menoa. Uusi Neuvostoliiton hyökkäys oli alkanut Viipurin menetyksen jälkeen 20.6.1944, kova jylinä oli ilmassa, kun evakot karjoineen kiirehtivät pois sodan jaloista. Joskus tuntui, että kyllä meidät Viipurin suunnalta saarretaan, niin lähellä oli sotatanner. Huvittavaa oli se, kun olin vähän silloin Suomea nähnyt ja olin haaveillut näkeväni kuulun Punkaharjun. Nyt ihailin sitä sotapakolaisena mukana 6 elikkoa ja hevonen kuormineen. Kun oli lepoaika kerran juuri Punkaharjulla kauniin vesistön äärellä olevalla kalliolla, lypsimme lehmät, separoimme maidon ja kirnusimme voita. Meillä oli hevosen kärryillä separaattori ja pieni pyöreä metallinen veivattava kirnu. Iida, joka oli niin maahenkinen, keksi, että oli ruokaa. Iidalle se matka, kuten edellinenkin, oli kärsimysten ja tuskan taival. Itkien hän lähti kotoa. Hän oli sairaalloinen, heikkokuuloinen ja hänen oli vaikea tulla toimeen uusissa oloissa. Minulle asia oli helpompi. Olin ollut maailmalla, olin nuori ja terve ja osasin elää päivän kerrallaan omista näkemyksistä huolimatta.

Ennen rauhan tekoa kävin hevosen kanssa Kaukolassa sadon korjuutöissä ja lopullisesti lähdin viimeisellä junalla, joka lähti Kaarlahdesta 9.9.1944.

No karja lastattiin vaunuihin sekä pojat ja tavarat. Taisi olla 40 vaunun letka, joka lähti jyskyttämään kohti Parkanoa. Meidän hevonen oli kauhean pelko ja se täytyi sitoa oikein erikoisilla laitteilla niskan takaa lattiaan, ettei se sotkenut toisia. Osa lehmistä oli Huittisista tullutta Ayrshire isosarvista karjaa, joka oli hankala vaunuissa, joissa elukat olivat vieri vieressä. Siellä se Iida heilui ja torkkui niitten välissä. Hän oli ikänsä hoitanut karjaa ja elukat olivat hänelle rakkaampia kuin monelle ihmiset.

Junamatka kesti aika kauan. Välillä juna pysähtyi sopivien heinänsaanti- ja vedenottopaikkojen luona, mistä saatiin vähän rehua ja juotavaa. Minulla oli kova huoli juosta välillä poikia katsomassa siellä junan peräpäässä (40 vaunun takaa). Tahtoivat junan pysähtyessä juosta ulos marjoja poimimaan ja poikien tapaan juoksentelemaan. Pelkäsin, että jäävät junasta, kun se aina varoituksetta lähti liikkeelle. En arvannut luottaa heidän huolehtimiskykyynsä, mutta taisi olla sekin huoli suotta.

Oli se omituinen tunne, kun tulimme niin kovin karuun paikkaan, Parkanon rautatieasemalle. Siihen purimme lastimme ja elämä oudoissa oloissa alkoi. Ei meillä siellä Karjalassa syrjäisetkään seudut olleet niin karuja. Karjalan lehtimetsät tekevät luonnon paljon rehevämmän tuntuiseksi.