Hajanaisia muistikuvia lapsuuteni Kaukolasta
Hajanaisia muistikuvia lapsuuteni Kaukolasta paperille kyhättynä syksyllä 1978.
Hilja Rouhiainen
KAUKOLA
Yleiskuvausta Kaukolasta
Sinne se jäi Neuvostoliiton puolelle syntymäkotini Kaukolassa sotien seurauksena. Kaukolaa ympäröivät Käkisalmi, vähäiseltä osalta Laatokka, Räisälä, Kirvu ja Hiitola. Pitäjän pinta-ala oli 267,8 km2, josta viljeltyä n. 6000 ha ja asukasluku n. 4000 henkilöä. Kivikautisista hautalöydöistä on Kaukola Suomen rikkain pitäjä. Sieltä on mm. entisöity n. 1100 vuotta vanha muinais-Karjalan puku. Näitä esineitä on nähtävissä Kansallismuseossa. Kaukolan pitäjässä sijaitsi 11 kansakoulua ja yleissivistävä Vapaa-opisto Kaarlahden aseman lähellä (viimeinen johtaja Antti Tattari). Lisäksi oli monissa kylissä nuorisoseurantaloja sekä Suojeluskuntatalo Kaarlahdessa, jossa esitettiin hyvin täysipainoista ohjelmaa ja musiikkiakin oman torvisoittokunnan voimalla. Kaukola olikin “valkoinen” pitäjä, josta oli lähtenyt monta jääkäriä, ja suojelukuntatyö ja Lotta-Svärd-yhdistys toimivat erittäin vireästi. Sieltä ei olisi ainakaan kommunisteja löytynyt autokuormallistakaan. Kaukolan asukkaista lienee kuuluisin taiteellisen lahjakas Viljo Kojo, joka oli sekä kirjailija että taidemaalari
Rautatieasemat
Pitäjään kuului 2 rautatieasemaa, Ojajärvi rataosuudella Viipuri-Hiitola ja Kaarlahti osuudella Hiitola-Käkisalmi-Neuvostoliiton raja (ns. Raasulin rata). Kaarlahden asemalta kulki koulutieni Käkisalmeen 7 vuotta. Sen aikaiset rautatievaunut olivat pieniä, lyhyitä ja puupenkkisiä, kolisevia. Kello 4 tienoilla aamulla torkuttiin niissä se pari pysäkinväliä (mm. Kapeasalmi), jotta ehdittiin kouluun. Junat lienevät kulkeneet 2 kertaa vrk:ssa edestakaisin. Sai siinä tuulta, tuiskua ja pakkasta saattelijakin, joka ajeli hevosella edestakaisin sen 10 km, joka oli matkaa Kirkonkylästä Kaarlahden asemalle. Useina viikonvaihteina sitä varsinkin alaluokilla tuli kotona käytyä. Useimmiten alkuaikoina oli kyydissä sisar-Iida, myöhemmin renki. Joskus syksyllä kauniilla ilmoilla ajelimme polkupyörillä maanteitse 32 km edestakaisin joka yön tienoolla kotona. Sitä ei jaksanut kulkea kuin syyskuulla joitakin viikkoja ja silloin oltiin jo yläluokilla.
Kirkko
Huomattavin rakennus ja pitäjän kiintopiste, kirkko, sijaitsi Munkinsalmen rannassa viistoon järven yli kodistani. Sen edeltäjiä olivat olleet kreikkalaiskatolinen kirkko Kaarlahden kirkkoharjulla Pontus de la Gardien aikana ja sittemmin 4 eri kertaa rakennettu ja korjattu ns. Vanha kirkko (luterilainen) Munkinsalmen rannalla. Viimeinen korjaus mainitaan suoritetun v. 1910. Töitä oli johtanut arkkitehti Aminoff. Mainitun kirkon poltti mielisairas juhannusaattona v. 1932 (Kalevin syntymävuosi). Uusi upea tiilikirkko valmistui syyskuussa v. 1933. Rakentaja oli rakennusliike Sten ja arkkitehti Lasse Björk. Arkkipiispa Erkki Kaila vihki sen käyttöön ja viimeinen pappi oli Pyhäjärven nimismiehen poika, rovasti Karl Emil Forss.
Ollessani eräänä kesänä Viramossa Lohjalla kuulin rovasti Tuoviselta, että he virkatoverit nimittivät Forssia “kenraaliksi”. Hän oli niin komea ja suoraryhtinen. Hän kuoli täällä evakkomatkalla ja siunasi mm. mamman haudan lepoon Parkanossa. Mainitsematta ei saa jättää innokasta kuoromiestä, viimeistä kanttoria Juho Kiurua, jolla oli hyvin kaunis, kantava tenoriääni ja kerrotaan hänen laulunsa tyynellä ilmalla kuuluneen jopa 10 km päähän. Ehkä vesistö auttoi lisää kuuluvuutta.
Kaukolan kyliä ja sukuja
Kaukolassa oli sellaisia kyliä kuin Kirkonmaa, jossa kotini sijaitsi. Sitten seurasivat Ala-Kaukola, Salokylä, Ylä-Kaukola, Liinamaa, Ignattala, Miinajoki, Munkinsalmi, Sappaa, Koverila, Tervola, Kortteensalmi, Järvenpää ja Variksela. Pitäjän eniten käytetty sukunimi oli Korte ja lähes yhtä käytetty oli Pessi. Aikanaan oli sekaantunut joukkoon ruotsalaisia sukunimiä kuten Mether, Berg ym. He olivat maanviljelijöitä eivätkä enää puhuneet ruotsia, mutta kyllä naapuripitäjäläiset vitsailivat Kaukolan hienostuneisuudesta ruotsalaisten takia vielä minun lapsuudessani.
Pari vitsiä tästä, jotka lienevät olleet pilailua ja panettelua. Oli tapana suurten pyhien tienoilla ajella hevosella naapurikylien ja jopa -pitäjien tyttäriä kosiskelemassa. Joulun tienoilla lähti kaksi kaverusta tällaiselle reissulle Räisälään. Oli tapana käyttää saappaiden päällä kalosseja, mutta kun ei ollut kuin yhdet kalossit, laittoivat kaverit kumpikin reessä istuessaan ulommaisiin jalkoihin kalossit ja riiputtivat jalkaansa reen laidan ulkopuolella tehdäkseen hienon vaikutuksen. Toinen juttu liikkui tytöistä, jotka muka perunannostossakin käyttivät valkeita kenkiä ja siirtivät tyhjää perunasäkkiä kenkiensä alle kun hienolta piti näyttää.
Kaukolan keskusta ja ihmisiä
Kirkon tienoille muodostui, kuten tavallisesti, pitäjän keskusta. Kirkon puoleisella rannalla oli vähän kauempana kunnan virastotalo, osuuskauppa, Keski-Karjalan osuusliike, puhelinkeskus , Hämäläinen & Fredrikssonin herrashuvila ja sitten Hovi-Savolainen, joka oli ainoa oikea hovi koko pitäjässä manttaaliensa perusteella. Se oli rannalla aivan vastapäätä kotiani. Tilaa kutsuttiin Patakselaksi ja myöhemmin siitä tuli kunnalliskoti, kun Savolaisen lapsista osa siirtyi lukutielle ja toiset avioituivat. Mm. prof. Tapio Savolainen on näitä sisaruksia, samoin kalatalousneuvoja Pellervo Savolainen, käsityönopettaja Aino Savolainen jne. Samalla puolen järveä lähitienoilla oli Juho Huuhkan (suntio) omistama Kotilainen- niminen maatalo sekä Pöystin pientalo.
Kotini puolelle järveä tultiin kirkkosiltaa pitkin Munkinsalmen yli. Sillan pielessä toimi jonkin aikaa meijeri ja toisella puolen tietä oli mäennyppylällä seurakuntatalo ja apteekki (apt. Mielonen). Eteenpäin kuljettaessa oli tien varrella Kirkonkylän kansakoulu, jonka minäkin suoritin läpi, kuten siihen aikaan oli tapana ennen yhteiskouluun menoa. Koulun toisella puolen tietä oli Räkköläisen yksityiskauppa, jossa kauppias myi aina extra priima tavaraa. Hän esitteli tavaroita sillä nimikkeellä. Ystävällisiä ihmisiä ne kauppias ja rouva olivat ja usein siellä tuli poikettua, sehän oli kotiani lähinnä sijaitseva puotikin.
Eteenpäin kuljettaessa oli opettaja Kaarlo Sihvon talo, joka oli ollut aikoinaan majatalonakin. Sihvojen sukua on asunut monia Kaukolassa. Sihvot olivat tuttaviamme ihan varhaisessa lapsuudessani. He asuivat pienessä 2 huoneisessa mökissä siinä tienhaarassa, johon tulemme nyt ja josta toinen johti Räisälään ja toinen Liinamaalle ja edelleen Ylä-Kaukolaan ja Ojajärvelle. Sen tien varressa oli ensin Einari Puputti ja kun pienen metsikön takaa aukeni laajahko peltoalue, niin siinä oli kotini Ohvola. Tien varressa mäennyppylän takana oli lähinaapuri Matti ja Laina Pitkänen ja peltoaukean laitamilta näkyivät Juho Kettusen ja kauimpana Simo ja Anna Maria Rouhiaisen, serkkuni, koti.
Kirkkosillan tuntumasta aivan rannalle jäivät pappila, posti ja lääkärin asunto, joihin poikettiin pieniä sivuteitä pitkin. Myös rannalla lähin naapurimme Armas Huuhka on vielä mainitsematta. Hän oli rajanaapurimme, mutta asunto oli pienen metsikön reunassa eikä näkynyt meille. Hyvin hoidetut pellot, vaihteleva maasto, jota vesistö kaunisti, kuuluvat niihin lapsuuteni maisemiin. Pellonharjuksi kutsuttu paikka oli mieluisa leikkipaikka.
OHVOLA
Asuinrakennus ja kotitöitä
Kannakselaisen sen ajan tavan mukaan asuttiin vaatimattomasti. Ulko-ovesta sisälle astuttaessa oli pitkämäinen porstua, jonka vierellä huone ruuan säilytystä varten. Tupa oli valoisa, 5 ikkunainen isompi huone, joka oli ponttilaudalla paneloitu ja maalattu ja jossa kaikki työt ja askareet suoritettiin. Iso leivinuuni ja muuri oli keskellä yhtä seinää ja sen sekä editse että taitse johtivat ovet kamareihin. Ne oli tapetoitu. Kotoni oli ulkoa lapsuudessani maalattu valkealla maalilla ja olisi lähtömme aikoihin kaivannut maalauksen uusimista.
Tuvassa naiset kehräsivät syksyllä ja talvella, kutoivat kauniita kankaita, joista erikoisesti muistan violetinvärisen hyvin ohuesta langasta kudotun hamekankaan. Harmaasta vähän paksummasta langasta kudottiin isälle pukukangasta ja se vielä kasteltiin ja vanutettiin sarkamaisen lujaksi kulutusta kestäväksi. Kauniita sukkia ja käsineitä kudottiin näinä puhdetöinä. Minä olin silloin liian nuori oppimaan kaikkia näitä taitoja ja koulutielle lähdettyäni jäin kaikista vähätaitoisimmaksi koko perheestä. Mamma osasi tehdä hyviä käsitöitä. Hän osasi leipoa maailman parasta ja maukkainta ruisleipää ja kilvan kysyttyä I lk voita.
Isäni sanoikin joskus, että hevonen täytyy ostaa rikkaasta paikasta, että se on varsasta saakka ruokittu hyvin ja jaksaa työnsä ja akka pitää olla köyhästä paikasta että se osaa työnsä ja on työteliäs. Isä oli toteuttanut molemmat asiat ja uskon, että hän kaukoviisaudessaan olikin onnistunut.
Miehet tekivät samassa tuvassa omia puhdetöitään. Rekiä pajutettiin, kärrinpyöriä korjattiin, koreja, astioita ja tarvekappaleita valmistettiin. Muistelen isän suutaroineen kenkiäkin ainakin arkijalkineeksi ja korjailleen kaiken, mikä korjausta tarvitsi. Tällaisia osaavia olivat entisajan isännät ja emännät. He viettivät vapaa-ajan puhdetöissä rakentaen oman kotinsa hyvinvointia.
Asuinrakennus oli pieni pinta-alaltaan, navettarakennus tilava ja siinä oli tilat 10-15 lypsykarjalle, välissä oli “kuja” ajoneuvoille ja sitten talli 2 hevoselle, navetta lampaille ja sioille. Kaikki tämä oli saman katon alla ja kun vintille ajettiin syksyllä rehua, niin oli siinä niin paljon tilaa, että heinät ym. rehu riittivät pitkälle kevättalveen koko karjalle.
Asuinrakennuksen vieressä oli 3 aittaa. Yksi niistä oli vaateaitta, jossa me tytöt kesällä nukuimme, toinen oli jauhoja ja lihatynnyreitä ym. ruokatavaroita varten ja kolmas oli vilja-aitta, joka ei vakavaraisessa talossa saanut koskaan olla tyhjä. Isän lausuma on jäänyt lapsuudessa mieleeni, että siemenvilja täytyy olla aina varalla edellisen vuoden sadosta, mutta jos uutinen on kylvöön asti valmistunut, niin sillä pitää kylvää. Ihailen noita kokeneisuudella saatuja viisauksia. Nykyaikana ei sellaisista paljon piitata ja moni asia muuttuu epäedulliseksi kokemuksen puuttuessa.
Muu pihapiiri ja pellot
Sauna ja halkovaja kuuluivat myös pihapiiriin ja sitten voinkin muistella, että juurikasvit ja viljat kasvatettiin aina lähellä rakennuksia olevilla pelloilla, josta ne oli helppo koota puitavaksi riihelle ja korjuuseen. Navetan puoleisella pellolla kauempana oli pellot heinällä. Sitä tarvittiin isolle karjalle paljon, eikä viljaa kasvatettu silloin myyntiä varten.
Karja oli talon tulonlähde. Lapsuuteni aikana oli meillä 10-12 lypsylehmää, jokin hieho, iso sonni, pieni sonni, 10-20 lammasta, kanoja ja pari sikaa kotitarvetta varten. Se iso sonni myytiin joka vuosi verorahoiksi ja se kuulemma riitti veroon sinä aikana. Lisäksi oli sitten ne 2 hevosta, jotka olivat välttämättömät. Traktoreita ei ollut. Parivaljakolla kynnettiin ja parivetoinen oli niittokonekin, samoin ennen sähkömoottoreita oli puimakonekin 2 hevosen voimalla pyöritettävä.
Silloin oli maat lohkottu kovin moniin palstoihin ja lomittain tällä kotitilallakin naapureitten kanssa. Ehkä ne juuri oli palstoittain eri aikoina ostettu. Kotona oli eri palstana kyllä lähellä alle 10 ha metsää ja pellot Kiraniitty ja Pitkäaho. Oli siinä työvälineitten kuljetusta ja monta hankaluutta.
Helpotusta saatiin myöhemmin eräissä asioissa kun tuli sähkövalot ja isäni johti luonnonlähteestä vesijohdon navettaan. Silloin oli jo varaa pitää renkejä apuna. Toisinaan oli kaksikin. Isänihän alkoi jo vanhetakin. Tilan koko pinta-ala oli 60-70 ha:n välillä.
Ohvolan asukkaat
Pitäisihän sitä kertoa meistä ihmisistä, jotka talossa asuimme. Oli isä Matti ja äiti Anna o.s. Hirvonen. Vanhin lapsista kuuluu olleen poika, joka kuoli ihan pienenä. Sisarista oli vanhin Anni, joka avioitui aikanaan lähellä kotiani asuneen Pekka Paavilaisen kanssa. Hän kuoli 32-vuotiaana ns. lentävään keuhkotautiin. Arveltiin saaneen tartunnan talon vävystä, joka sairasti keuhkotautia ja kuoli kohta sisareni jälkeen. 3 lasta jäi Annilta, joista nuorin alle 1 v. Tämä Väinö ja sisarensa Eeva asuvat perheineen Ruovedellä. Vanhin heistä Erkki kuoli sodan jälkiseuraukseen. Hänellä oli oikea käsi mennyt sodassa. Leski ja 2 tytärtä asuvat Ruovedellä.
Iida on sitten ollut se kotini työjuhta. Isän kanssa sai tehdä hevostyötkin. Hän oli luonteeltaan helposti jokaisen ohjailtava ja varsinkin menetettyään kuulonsa epäonnistuneen struumaleikkauksen seurauksena joutui väärinymmärretyksi. Hän oli kaikille hyvää tarkoittava eikä säästänyt koskaan itseään. En usko, että hänellä riitti paljon muualle ajatusta kuin työhön ja aina työhön. Emme osanneet olla hänelle niin kiitollisia ja ymmärtäväisiä kuin olisi pitänyt. Varmasti monta pahaa mieltä hän meiltä sai. Siellä sai leposijansa Kemiössä.
Hilda sisarkin oli minua paljon vanhempi, että hänkin avioitui minun lapsena ollessani Matti Virolaisen kanssa Ylä-Kaukolaan ja miehensä kuoltua sokeritautiin avioitui uudelleen jaakkimalaisen äitini sisaren Eevan miehen kanssa samaa sukua olevan Tilkan Jaakon kanssa. Evakkomatkalla Övermarkissa kuoli heidän Inkeri-tyttärensä n. 10-vuotiaana ja sisarenikin kuoli 63-vuotiaana Saaren pitäjässä lääkärin vastaanotolla vaikeaan astmakohtaukseen. Hän on haudattuna Saaren pitäjässä. Sitten olen vuorossa minä nuorimmainen, Rouhiainen-Paavilainen-Mäentaus-Rouhiainen Hilja Katri.
Äitini, joka oli hyvin tiedonhaluinen ja lueskeli kaikki sanomalehdet Maakansat sun muut ääneen , oli hyvä tuttava ruustinnan, opettajien ym. kanssa, oli tullut suosituksi ehkä tehokkaana emäntänä sai sen aikaan, että minä sain kouluaikanani syödä evääni opettajani Auroora Pelkosen asunnossa. Hän opetti minulle harmoninsoiton alkeita ja toimitti myöhemmin minut oppikouluun hänen kotiseudulleen Lahdenpohjaan Vennamo-Fennanderin kanssa samaan kouluun ja asumaan Ruohoniemeen Jederholmeille ruotsalaisten tanttien, papin tyttärien luo. Oli se maalaistytölle suuri muutos, kun ei päässyt kuin jouluksi kotiin.
Menihän se vuosi ja sitten seuraavaksi vuodeksi sain tulla II luokalle Käkisalmen yhteiskouluun lähemmäksi kotia ja suomalaiseen koulukortteeriin. Siellä Lahdenpohjassa otin soittotunteja tirehtööri Zinekilla. Soittoharrastus tyrehtyi, koska kotona ei ollut mitään soittovälinettä. Lienee katsottu yleellisyyskapineeksi maalaistalossa. Kyllä äitini oli nuorena soittanut kannelta ja hänellä oli erittäin hyvä lauluääni ja hän kuljetti hyvin nuorena minua mukanaan kirkossa laulua opettelemassa.
Muuten minä lapsena sain yksikseni sivusta katsella paljon aikuisten touhua. Ei meillä paljoa keskusteltu. Jokainen tiesi työnsä ja ahkeroi sen parissa. En kuullut myöskään meillä riideltävän, joskaan en usko isäni ja mamman kaikista asioista aina olleen yhtä mieltä. Joskus isäni hermostui, kun sade uhkasi kesän viljaa tai heinää ja minä tulin kyllä hyvin araksi ja huomasin, että nyt on isä pahalla päällä. Olihan se tomera mammakin joskus tuohtunut. “Ukonilma” oli pian ohi ja isänikin omalla tavallaan rallatteli minua polvellaan.
Minulla lienee ollut eräänlainen erikoisasema perheessä. Isäni oli 10 v mammaa vanhempi, Iida oli 14 vuotta minua vanhempi. Ei kukaan viitsinyt minulle paljon jutella, kun olin niin pieni. Koiranpentu meillä oli usein ja se oli seuralaiseni. Koko lähikylässä ei ollut ikäisiäni lapsia.
Hevonen oli toinen eläin, josta pidin ja jo aika nuorena sain ajella pellolla hevosella. Ikävin lapsuuteni muisto liittyy keuhkoputkentulehdukseen. Yksin sain kuumeisena maata pitkät päivät, kun en jaksanut nousta sängystä ja vain ruoka-aikana joku ehti minua vilkaista. Sitä kesti muistini mukaan aika kauan.
MUISTOJA MUISTA SUVUN ASUINPAIKOISTA
Kertoilen nyt vähän isäni suvusta. Elossa olen nähnyt vain yhden sedän, Juhon. Hän oli I avioliitossa Poikosen kanssa, josta lapset Eino ja Hilja ovat kuolleet. II avioliitosta Anni Sepän kanssa ovat: Heikki, Onni, Veikko, Kaarlo ja Einar, joka kaatui sodassa, ja tyttäret Eeva ja Ester, joista Eeva kuoli syöpään. Tämä perhe asui 3 km kodistani Räisälän suuntaan. Hyvin hämärästi muistan kuolleet Olli-sedän ja Varpu-tädin (yksinäisiä) ja sitten Esko-sedän pojat Eskon ja Simon. Simo asui siinä näkömatkan päässä kotoani ja hänen poikiaan on Erkki Somerolla, sodassa kaatunut Reino ja tytär on naimisissa Porin puolessa, nimeltään Meeri.
Totkulampi
Esko Rouhiainen asui perheineen Räisälän, Kirvun ja Kaukolan rajamailla. Se sijaitsi 10 km kodistani. Talon nimi oli Totkulampi. Tässä perheessä oli 9 poikaa ja 1 tytär. [on luonnollista, että kirjoittaja ei voi runsaan kolmenkymmenenen vuoden jälkeen tietää etäisten sukulaisten vaiheita oikein: Totlammilla, jota kutsuttiin myös Totkulammeksi, oli kymmenen poikaa, joista yksi kaatui sodassa, viisi viljeli sittemmin maata Ruovedellä, yksi Hyvinkäällä ja yksi Hämeenkyrössä. Kahdesta poliisikoulun käyneestä pojasta toinen toimi vanginvartijana Helsingissä ja toinen siirtyi muutaman vuoden poliisityön jälkeen kauppiaaksi Enontekiölle. Eskon ainoa tytär meni naimisiin maanviljelijä kanssa ja perhe muutti sodan jälkeen Karvialle.]
Viljo-poika kaatui sodassa ja kaikki toiset ovat täälläkin hankkineet hyvän toimeentulon. 2 heistä kuuluu olevan poliisina ja toiset pojat viljelevät maata Ruovedellä ja Tauno omistaa kauniin talon Hyvinkäällä. Nämä ovat minullekin jo kaukaisia sukulaisia, kun ovat serkun lapsia. Isä Esko oli Kaukolassa arvossa pidetty sekä kunnan että seurakunnan edustaja. Tämä talo oli kaikista vaurain koko Rouhiaisen suvussa.
Muistan kuinka huolellisesti aina tuomisten kera valmistauduttiin “kostiin” oikein yökuntiin “Totlammille” ja minä pääsin rekivällyjen sisälle mamman ja isän väliin. Perillä oli parasta pöydässä ja jykevä isäntä oli hyvin järkevä puhemies ja toisaalta leikkisäkin ja emäntä Katri hyvin kaunis, rauhallinen, kookas ja ystävällinen. Kun he tulivat vastavierailulle, yritettiin meilläkin parastamme.
Siihen aikaan kun ei käytetty yleisesti vielä polkupyöriä, olivat monet heidän lapsistaan rippikoulukortteeria meillä. Tuo vanha pari sai nähdä sukunsa laajenemisen jo Karjalassa ollessaan. Ennen sotia hääräili 4 miniää perheineen sulassa sovussa saman katon alla. Talorakennusta laajennettiin, karjaa lisättiin ja vanha pari olemuksellaan ja viisaalla esimerkillään takasi sovun ja työnilon talossa. Poissa ovat maan mullassa Ruovedellä nuo esimerkilliset kasvattajat.
Olen onnellisen ylpeä ja iloinen siitä, että suvussani on ollut rehellisiä kunnon uurastajia, joille maa on antanut toimeentulon ja tyytyväisyyden. Tähän joukkoon liittyy myös isäni ja kotini. Se on sitä maa-aatelia, jolle oman maan ja kodin omistaminen oli aikoa oikea elämisen muoto ja jotka osasivat ryhdistäytyä oikeutetusti tietäessään elävänsä vapaina pelloillaan oman hyvän työpanoksensa tehtyään.
Juureni ovat syvällä sukuni juurissa. Lukuviisautta sieltä ei järin useasti löydy, mutta pellot, metsät, kokemus ovat sitä viisautta, joita sivullinen ei saata ymmärtää ainakaan oikealla tavalla.
Äidin suku
Äitini suvusta en paljoa tiedä. Liekö sitten ollut vikana se, ettei kotonani kovin paljon kyläilty vai olisiko ollut se, ettei isäni olisi heistä välittänyt. Ehkä kerran-pari olin jonkin, ehkä mamman kanssa tervehtimässä mummoa ja tätiä lähellä Ojajärven asemaa (n. 20 km), jossa tätini Eevan (Ievan) ja Martti Tikan talo oli. Mummo oli lähes 90 v. ja tätikin oli sairaalloinen. He lienevät kuolleet minun oppikoulun alaluokilla ollessa, koska en edes heidän hautajaisiaan muista. Mamman puolelta eräs serkkuni, Katri Kiiski miehineen oli kummini ja muista saaneeni heiltä kerran 10,-. Hannukaisen Liisa taisi olla mamman sisar, tätini, muttei heidän kanssaan, kuten kerroin, jostain syystä oltu kanssakäymisissä. En usko, että mikään sellainen, esim. jos he olivat köyhempiä, olisi syy ollut. Jokin muu asia se oli. Tässä siis sukuselvitys.
MUISTOJA LAPSUUSAJASTA
Minä ainakin muistan, miten vaatimatonta elämää kotonani lapsuuteni ja koko elämäni aikana elettiin. Kaikkea välttämätöntä meillä kyllä oli tarpeeksi, mutta ei mitään ylellistä eikä mielitekoja. Kaikki oli ankaralla työllä hankittua ja mieluiten vanhempani hankkivat liikenevällä rahalla lisää peltoa tai tarpeellisia tavaroita ja välineitä, mitä tarvittiin maanviljelyksessä. Eikä siellä ollut tapana kasvattaa eriarvoisia ihmisiä. Vastoin Länsi- Suomen tapoja söi työväki samaa ruokaa samassa pöydässä isäntäväen kanssa.
Nurisematta tehtiin sovitulla palkalla sen pituisia päiviä työtä kuin isäntäväkikin. Ei lisäpalkkoja pyydetty. Uskon, että työhuolet koettiin yhteisiksi ja kaiken onnistuminen tai epäonnistuminen oli yhteinen suru tai ilo. Ehkä muutos näissä asioissa on sotien jälkeisten aikojen myötä syntynyt, mutta ei se olisi Karjalassa koskaan niin räikeänä esiintynyt kuin muussa Suomessa.
Navetalla
Pienestä pitäenhän sitä piti varsinkin kesällä olla niissä töissä mukana, mitä jaksoin tehdä. Minä olin niihin aikoihin isäni mieliksi hyvin ripeäotteinen ja tuli usein tehtyä varmasti enempi kuin olisi ollut terveellistäkään. Olin ikäisekseni kookas ja toiset eivät huomanneet, ettei minulla ole aikuisen voimia.
Karja laidunnettiin siihen aikaan metsälaitumilla. Kotona pidettiin maidon takia 1 lehmä ja mamma ja minä pääasiassa olimme kouluun lähtööni asti Salokylässä, lähellä edellä mainittua Totkulampia karjan kanssa. Sitä laidunnettiin vapaasti 3 pitäjän salomailla. Meillä oli siellä kyllä 4 ha omaakin peltoa, 2 eri palstaa, toinen Koisillan korpi ja metsää yht. n. 20 ha. Toistenkin lehmät ja lampaat kulkivat metsällä vapaasti. Etenkin lehtimetsät olivat hyvin heinäisiä. Peltojen kasvu käytettiin eläinten talvirehuksi siihen aikaan.
Lypsykarja tuli vaistovaraisesti illalla kotiin lypsettäväksi. Muutaman kerran kesäkuumalla emme löytäneet niitä 2-3 vrk ja kyllä se oli paha asia. Ne olivat menneet kauas soitten taa ja uupuneet ja ehkä eksyneet ja makuulla ei edes kelloja kuulunut. Kyllä sitten oli tavallista kovempi ammuminen, kun päästiin nuolemaan suolaa ja jauhoa tarhakiviltä. Lampaat sen sijaan olivat poissa useita viikkoja ja kun niitä haettiin kerittäväksi juosten kalliolta toiselle teki mieli panna omaan suuhun kaikki niille varattu leipä. Se maistui erikoisen hyvältä. Näille etsintäreissuille lähdettiin aika usein yksinkin. Pelottihan se eksyminen vähän, mutta täytyi tarkasti seurata mistä ja mihin suuntaan meni. Oppi siinä pitämään suunnasta huolen. Ei tullut mieleenkään, että sellaisilla laajoilla saloilla olisi voinut olla petoeläimiäkin.
Sieltä kaukaa löytyy Mustajärvikin ja oli niin erikoinen paikka, että kävimme siellä joskus ongellakin. Laskuojan suulla on kiviseinämän vieressä paikka, josta sain lähes joka kerran kalan. Eiväthän ne kovin suuria olleet, mutta keittoa ja paistia saatiin. Tällä salotilalla oli meillä uusi 2 huoneinen asunto, kesänavetta ja savusauna, jossa sai makeat löylyt. Varsinkin pimeänä syyskesän iltana laulelimme mamman kanssa lauluja ja virsiä. On muuten opetettu, että kun tulee vaikka karjan kanssa metsästä kotiin, piti tuoda sylissä kuivia puun oksia polttopuiksi, koivun oksia vispilätarpeiksi tai lehtitukuissa (kerpoissa) lampaille lehdeksiä.
Lapsuuden muistoja mm. tuohitohveleista
Mamma itse kiskoi joskus tuohta ja teki siitä marjaropeita tai sellaista kapeaa tuohinauhaa, josta valmisti niin kauniita tuohitohveleita (virsuja). Olin liian nuori vielä silloin ja harmittelen, kun en sitä taitoa oppinut. Tiedän, miten niitä tehdään, mutta en osaa sitä kaunista muotoa. Joskus valmisti mamma minulle tuohesta pallon, johon laitettiin sisälle kivi rapisemaan.
Muistan, että joskus niitä kesänaapureita oli 2-3 ikätoveriani meilläkin. Ainakin korkeutta erään pojan kanssa hypättiin ja erikoisen selvästi muistan sen juhlavan oikean pienen oravan hautauksen kaikkine seremonioineen, hautakumpuineen ja kukkineen. Minä olin sitten kanttori ja se kai ennusti jo sitä, että joka juhlassa koko kansakouluaikanani minä tuolilla seisten lauloin opettajan säestyksellä.
Vaihtelua kesällä oli myös se kun aluksi aikuisten kanssa ja aika pian yksinkin metsien halki kinttupolkuja 3-4 km kipitettiin Hilda-sisaren luo, joka oli siellä Ylä-Kaukolan Virolaisella. Pelotti eksyminen ja kyllä tuli leppoisa olo, kun näkyi tuttu Lavojärvi ja tiesi osanneensa kotiin. Mitään pahaa ei matkalla tapahtunut.
Paimenmatkalla kerran muistan nähneeni hyvin suuren käärmeen siinä Koisillan korven lähellä ja toisen kerran metsäsian. Vilistin kummallakin kertaa pakoon niin paljon kuin kintuista pääsin. Jalassa oli vain tuohitohvelit.
Lapsuuden muistoja voin kirnuamisesta
Joskus pyhänä lähdimme mamman kanssa jalan käymään kotona ja kirkossa. Paljain jaloin kuljimme tuon matkan edestakaisin ja illalla vähän uupuneina hoidimme karjatouhut (Välillä vaihdoimme kirkkovaatteet ja kengät kotona.) Joskus kun isä tai joku muu ehti ajettiin hevosella se väli ja tuotiin meille jauhoja ja ruokatavaroita sekä lehmille jauhoja ja suolaa. Voi kirnuttiin suuressa tammikirnussa, josta tuli 10 kiloa kerralla. Mammalla oli mittari, jolla mitattiin, että kerma oli 18 asteista. Se ei saanut liiaksi hapantua. Sieltä vietiin kotiin tarvittava voi ja myyntivoin haki sieltä kesälaitumilta eräs mies “parisniekka”, joka välitti voin Viipuriin. Syksyllä koottiin karja taas sinne kotiin Kirkonkylän navettaan ja isä, sisareni ja työväki kävivät vielä muitten ulkotöiden salliessa sienestämässä ja marjastamassa puolukoita siellä salossa.
Muisto kansalaissodan ajalta
Kerron tässä vielä 2-3 muistelmaa noilta lapsuusajoilta. Oli kansalaissodan aika ja “punaiset” takavarikoivat viljat talollisilta. Uskon, että meillä oli kyllä kohtuullisesti viljaa luovutettu yleiseen kulutukseen, mutta piilotettu sen verran, ettei tarvitsisi pettua syödä. Tarkastukselle tuli 2 kiväärimiestä, joista toinen kuului olleen nimeltään Kahelin. Pelkäsin niin kauheasti, kun ne tähtäsivät äitiäni suoraan kohti, kun hän istui peräpenkillä ja kehräsi, pakottaakseen hänet ilmaisemaan viljakätköt. Mamma oikaisi vain selkänsä ja sanoi, että antaa vain tulla tulta, jos teillä on oikea asia. Pahaa tekemättä ne poistuivat.
Se oli aikaa, jolloin poltettiin pärettä valaistukseksi sekä tehtiin lanttuun kuppi, johon kaadettiin sulaa rasvaa, pantiin lanka sydämeksi ja kyllä se vähän valoa antoi. Öljyä ei ollut ja se oli suuri ilo, kun saatiin karbidilamput ja myöhemmin sähkövalot koko pitäjään. Silloin vv. 1917-18 kapinassa oli meiltäkin mukana hevonen ja renki. Hevonen oli “valkoinen” ja renki kuului olleen “punainen”. Eivät he toisistaan eksyneet. En muista tai tiedä, kuinka kauan he reissulla olivat, mutta väsyneinä ja erittäin huonokuntoisina tulivat takaisin. Hevosen kärryillä oli vähän selluloosaa ja meidän lihava ruskea ruuna oli niin laiha, että joka kylkiluu paistoi. Minä muistan sen tulon kuin eilisen päivän. (Talvisodasta ei sen sijaan palannut pitkäaikainen pidetty renkimme Toivo Olkinuora). Nämä ovat niitä ikäviä muistoja.
Viljan tuoksu, markkinoilla käynti ja rukiinleikkuutalkoot
Sen sijaan muistan erityisellä mielihyvällä sen tuoksun, joka leviää lämmitetystä riihestä, kun leipäviljaa kuivatetaan siellä. Sen parempaa tuoksua ei olekaan. Toinen elämys oli pellavasauna ja siellä hiilloksella paistetut naurispaistikkaat. Koko kylän nuori väki oli liikkeellä pellavan loukutuksen aikaan.
Aikuisten elämään toivat vaihtelua markkinoilla käynnit. Hiitolan markkinoilla käytiin kärrikelillä ja sieltä kerrankin tuotiin minulle pieni tuoli, jossa oli selkänojakin. Käkisalmeen ajettiin rekikelillä jäitä pitkin ja sieltä tuotiin muun lisäksi oikean makuista ja näköistä Viipurin rinkeliä ja muutakin makeaa suuhun pantavaa. Ainakin kerran muistan olleeni mukana Käkisalmessa ja nähneeni posetiivarin, jolta ostettiin onnenlehtiä. Isä oli helläluonteinen minulle ja vielä isona tyttönä osti minulle mm. kauniin luunvärisen sängyn, joka jäi hyvässä kunnossa Kaukolaan. Enpä osannut isääni kiittää minäkään kaikesta. Elimme jokainen kuin omissa maailmoissamme ja minä erikoisesti sivustakatsojana.
Talkootouhut olivat myös joku huvi, joitten lopuksi nuoret saivat tanssia. Minäkin yhteiskoulu-aikanani sain erään kerran olla rukiinleikkuutalkoissa. Huveissa nuoret kävivät eri kylien seurojen taloilla. Kouluaikanani kesällä pääsin minäkin mukaan. Tyttöjen kanssa useimmiten käveltiin pitkäkin matka talolle, katsottiin mm. harrastelijoiden esittämiä näytelmiä ja lopuksi tanssittiin. Pyöriä oli vähän silloin käytössä ja kun onnistui saamaan polkupyörän omistajan saattajaksi, niin poika polki onnellisena päästyään saatolle ja siinä pyörän rungolla sitä sai istua ja ottaa vapaakyytiä. Ja hauskaa oli. Minulla olisi ollut kyllä eräs kaunis, tumma seuralainen, joka kyytisi komealla hevosella, mutta mamma ei hyväksynyt koko poikaa ja niin päätyi sekin kovin viaton romanssi.
Heinät haravoitiin karheille, laitettiin rukoihin, kannettiin tai vedettiin sapilailla ja tehtiin pellolle pieles. Ruis kuivatettiin pelloilla kuhilailla, ohrasta tehtiin kymmenikköjä, kaurasta viisikoita. Nimi muodostui siitä, kuinka monta lyhdettä siihen koottiin. Myöhemmin heinät nostettiin kuivamaan seipäille, samoin lyhyemmät viljatkin. Silloin niitettiin nämä kaikki niittokoneella.
Mielenkiintoista oli sekin, kun lapsuudessani siitä Kirkkojärven rannalta niitettiin korteheinää eläinten rehuksi. Sinne veteen kahlattiin kainaloita myöten ja vedenrajasta niitettiin poikki korteheinä. Haravilla se työnnettiin kohti rantaa ja sitten oli sellainen vetolaite, jolla ne kortteet hevosella vedettiin rannalle, josta levitettiin kuivamaan ja siitä korjuuseen.
Pellavan käsittelyä
Siihen aikaan kasvatettiin pellavaa ja se nyhdettiin maasta, sidottiin nipuiksi ja vietiin useaksi viikoksi järveen likoamaan, että varsiosa pehmenee. Sieltä se nostettiin ylös ja leviteltiin hyvin ohuelti rannalle kuivumaan. Vuoroin yökaste ja aurinko vielä pehmittivät varsia. Järvestä nostettaessa ne jo olivat vahvasti happamen hajuisia. Kuivettuaan kuiviksi rannalla ne sidottiin ruisoljista tehdyillä siteillä kuvoiksi ja nostettiin jonnekin seinustalle suojaan sateilta ja aikanaan vietiin savusaunaan loukutettavaksi, lihdattaviksi (lipsuttaviksi) ja hakiloitaviksi (haklattavaksi). Viimemainittu oli viimeistelyväline, jolla erotettiin aivinat ja rohtimet (ruahtimet). Ja siitä sitä sitten kehrättiin hienon hienoa aivinalankaa ja paksumpaa rohdinlankaa eri käyttöä varten rukilla (vokilla), jossa oli pystyssä rukinlapa, johan pellavakuontalo pantiin.
Saippuan valmistusta
Mainitsemisen arvoinen oli myös saippuan valmistus. Se oli lapsuudessani luullakseni kaikissa maalaistaloissa yleistä. Teurastuksen jälkeen puhdistettiin eläinten suolet, mahalaukut ym. syötäväksi kelpaamattomat teurastusjätteet (sisäelimistö) ja pantiin suureen pyykkipataan. Siihen lisättiin pienehkö määrä vettä sekä sopiva annos lipeäkiveä. Annettiin kiehua hiljalleen välillä aina sekoittaen niin kauan. että teurastusjätteet hajosivat tasaiseksi massaksi. Jätettiin sitten jäähtymään pataan aivan kylmäksi ja sitten leikattiin veitsellä se koostunut massa sopivankokoisiksi palasiksi, jotka nostettiin vieri viereen laudalle ulkona kuivumaan. Loppukuivatus tapahtui leivinuunin päällä. Sillä sitä tuli pyykkisaippuaa ja vaatteiden hauduttamiseen käytettiin lipeäkiveä. Ei ollut pyykkipulvereita.
Ruoan valmistusta
Karjalassa ei valmistettu ainakaan meillä makkaroita, johon olisi suolia tarvittu. Syötävät sisäelimet valmistettiin uunissa ruoaksi tai keitettiin keittoa. Sianliha samoin kuin lammaslihakin suolattiin saaveihin. Sianlihojen päälle laitettiin suolavesi ja sitä lihaa otettiin sitten suolavedestä ympäri vuotta. Lammasliha suolauksen jälkeen usein vielä kuivattiin. Naudanlihaa en muista meillä käytetyn. Vasikat myytiin joko ihan pieninä tai sitten vähän suurempina juottovasikoina. Osa kasvoi hiehoiksi ja niistä kasvatettiin vanhempien lehmien tilalle nuoria lehmiä. Johtui tässä mieleeni. että olisi mukava tietää, kuinka monta sataa eläintä Iida-sisareni kasvatti. Ei taitaisi tuhanteenkaan mahtua. Hän niitten kanssa kokoa elämänsä ajan ahersi. Siinä oli lehmää, sonnia, hiehoa, vasikkaa, porsaita, sikoja, lampaita, kanoja jne.
Isän kotitavepaja
Olihan se isällä pieni kotitarvepajakin siinä Ylä-kartanossa. Siellä hän korjaili ja takoi tarve-esineitä. Johtuu siitä mieleeni, kun hän halutessaan pajaa osti vastoin naisten tahtoa sinne alasimen ja varsinkin Iida mainitsi usein sitä alasinta Hertikiksi. Siihen oli mennyt Hertikki-lehmästä saatu hinta. Eiväthän he isälle arvanneet sanoa moittimistaan.
Muistan kuinka siellä pajassa tuli paloi ahjossa ja palkeet oli tehty lampaannahasta. Siinä ovella hiljaa kurkistelin pajatouhuja. Kovin vakavana isä siellä askarteli. Sellaista harrastelijan sepäntyötähän se oli, mutta toimeen tultiin. Vaikeatahan se olisi joka pientä asiaa ollut vieraalla lähteä teettämään. Oli tapanakin tehdä taloissa itse työt. Isä kengitti hevosetkin itse.
OPPIKOULU JA SEN JÄLKEISET AJAT
Oppikouluun mentyäni sain useita hyviä ikäisiäni tovereita. Yksinäisyys oli poissa ja tulin erilailla vilkkaaksi. Olin kuin varsa laitumella. Vieraannuin entistä enemmän kotiväestäni ja heti kouluajan loputtua jouduin naimisiin. Muutamien vuosien kuluttua alkoivat vaikeat sota-ajat. Alkoi uusi ajanjakso monien ihmisten elämässä. Isä ja Anni-sisar jäivät Kaukolan hautausmaahan. Omasta perheestäni kuoli Ilkka-poika hinkuyskän jälkiseurauksiin ainoastaan 2 v.4 kk ikäisenä ja haudattiin Sortavalaan ennen sotia.
Siirryimme paikasta toiseen täällä Kanta-Suomessa. Myöhemmin hajosi omakin perheeni kukin taholleen. Eikä oikeastaan ole valittamista. On ollut riittävästi vastoinkäymisiä, mutta monissa asioissa on ollut satumaista onneakin. Nyt on ilo seurata jälkipolven menestymistä ja syytä olla kaikesta suuresti kiitollinen. Juureni ovat lujasti sukuni juurissa, maassa. Uskon tulevaan elämään, täytyisi kasvaa yhtä vahvaksi. Emme ole luotuja vain tätä elämää varten, se asia on jokaisen syytä aina muistaa.
J.k. Jäihän niitä monia asioita kertomatta. Sekin, että kotini suurin metsäala 30 ha oli Kortteensalmella. Sotien jälkeen ei ollut tälle omaisuudelle jatkajaa. Silloin olisi tarvittu isäntä. Toiset, joilla oli aikuiset kokeneet miehet aloittamaan touhut täällä uusilla asunsijoilla, menestyivät hyvin. Kotini omaisuus jäi sille tasolle, mitä korvausta oli saatu, ei ollut sen kohentajaa. Sen takia on suuri maalaistalo muuttunut muodoltaan minun mielestäni. Asiahan ei minulle kuulu.
Olen kyllä tästä tappiosta kuten monesta muusta kunniani kuullut, mutta ellei sitä huonoa perhettä olisi huolenani ollut, saattaisi minunkin elämäni olla toisin. Olin jollain tavalla velvollinen pitämään yhteyttä heihin, mutta auttamaan en pystynyt. Niihin aikoihin olisin itsekin kaikkein eniten tukea tarvinnut ja sitä en saanut. Parasta tyytyä jokaisen osaansa ja uskoa, että kaikki on mennyt, kuten sen pitikin mennä. Tuomiakin on niin helppo antaa.
Rouhiaisen suku on muuttanut Kaukolaan Imatran tienoilta Rouhialasta [asia lienee näin, mutta toistaiseksi sukuseuralla ei ole tiedossa asiakirjoja, joilla se voidaan osoittaa].