Rouhiaisen sukuseura ry

Muistoja veljestäni Aarnesta

Onni Rouhiainen

Ensimmäisiä muistoja Aarnesta, joka oli minua 7 vuotta vanhempi. Aarne kävi koulua Räisälän Siirlahdessa, koska Kaukolan koulut olivat liian kaukana. Koulumatka kulki etupäässä kesäkelillä Totlammen rantoja ja talvella jäätä pitkin. Talvinen jäätie lienee oikaissut pari kilometriä tiehen verrattuna.

Sitten kun housunlahkeet pyrkivät jäämään useasti lyhyiksi, tuli rippikoulun aika kirkolla rovasti Forsin ja kanttori Kiurun komennossa. Rippikoulu kesti neljä viikkoa.

Erikoisesti muistan sen, kuinka sai luvan käydä oma-aloitteisesti metsällä. Pajan oveen oli laitettu Käkisalmen lehden kokoinen paperi, johon oli hiilellä piirretty teeren kokoinen kuva. Aarne ampui sellaisella pitkäpiippuisella Husqvarna -haulikolla noin 30 metrin päästä. Sitten kun siihen kuvaan tuli riittävästi haulinreikiä niin lupa tuli.

Sain luvan seurata niillä metsästysreissuilla muutaman askeleen Aarnen takana. Jeppe -koira ajoi jänistä. Sitten kajahti laukaus ja jänis löi kuperkeikan.

Elämään liittyi myös urheilu. Kotona oli kuula ja kiekko sekä pienimuotoinen hyppypaikka korkeustelineineen. Aarne hiihti, juoksi ja hyppäsikin monissa kyläkilpailuissa.

Olin kerran katsomassa Ala-Kaukolan Nuorisoseurantalolla hiihtokilpailuja. Matka oli noin kymmenen kilometriä maastossa. Kovin vastustaja Aarnelle oli Eino Olkinuora. Latu kulki lopunmatkan järven jäällä ja ladulla oli tuiskulunta. Olkinuora oli ohittanut toiset. Mutta kun hän siirtyi jäällä ladun viereen, olikin lumen alla vettä ja sukset jäätyivät niin pahoin, että oli keskeytettävä. Märkänä oli mentävä Talikan tuvan uunin päälle kuivatteleen vaatteita. Tämä oli myös viimeinen kerta kun Aarne voitti Einon. Olkinuorasta tulikin suurten hiihto- ja juoksukilpailujen menestyjä.

Suojaluskunnan poikaosaston harrastus alkoi myös. Sitten kun ikä ja taito lisääntyi, sai myös kiväärin kotiin.

Aarnen työelämä alkoi riskinä miehenä myös vahain. Hän oli myös tehokas kaikissa töissä. Muistan, kun hän oli Paajasen Toivon kanssa kaatamassa paksuja mäntyjä, mitkä eivät oksaisuuden takia kelvanneet yhtiöille. Niistä sahattiin sirkelillä ratapölkkyjä, kun VR:n kanssa oli sopimus. Kuulin kun isä teki Toivon kanssa tiliä niistä töistä. Toivo sanoi isälle, että nyt hänellä on sellainen pari, jota hän ei pystynyt voittamaan voimassa eikä kestävyydessä.

Vuonna 1938 tuli Aarnelle sitten se armeijaan lähtö. Jalkaväki kutsui tosissaan opettelemaan maata puolustamaan. Maata, jossa oli saanut elää sen ensimmäisestä itsenäisyysvuodesta alkaen.

1939 kesällä sitten alkoivat palvelukammasta piikit vähetä ja loppuivat. Reservin kertausharjoitus alkoi heti ja siviiliin ei päässytkään.Tilanne oli alkanut kiristyä. Päättivät vahvistaa vakinaista armeijaa. Perustettiin ylimääräisiä yksiköitä ja niin Aarnella palvelus jatkui. Sitten tuli YH: liikekannalle pano.

Aikanaan alkoivat sotatoimet, talvisota. Aarnen yksikkö oli paljon Laatokasta pohjoiseen, suurten soiden ja metsien maassa. Sotatoimet oli puolustuslinnakkeissa ja niistä tehtävillä eripituisilla ja suuruisilla partioilla.

Eräällä pitkällä partiomatkalla he jäivät suosaarekkeeseen saarretuksi päiviksi. Viimein pilvet pimensivät yötaivaan ja pääsivät pimeän turvin karkaamaan omien luo.

Aarnen jalkaterät paleltuivat sillä reissulla niin pahoin, että alkoivat sairaalareissut. Silloin menivät myöskin jalasta varpaat, pikkuvarvas jäi. Kesällä 1940 Aarne pääsi sairaalasta. Kotiväki oli evakossa Huittisten Jokisivulla Perttulassa. Niihin aikoihin jäivät sitten hiihto- ja juoksukilpailut. Aarnelle oli myöskin kerrottu, että jos seuraavana talvena jalkateriä paleltaa niin voi syntyä lisää vaurioita. Kesällä ja syksyllä 1940 Miehikkälässä Aarne oli sitä Salpalinjaa rajalle rakentamassa. Se oli Suomen kaikkien aikojen suurin rakennustyö. Minäkin olin siellä.

Isän avustettua Viljoa karstauskoneen hankinnassa Hämeenkyröön (E. Ovaskan kanssa) oli ehto, että Aarnen pitää päästä talveksi sisätöihin. Näin sitten myös tapahtuikin.

1941 keväällä ilmojen lämmettyä Aarne siirtyi taas sinne Salpalinjalle. Nyt Kerimäen seuduille. Kesäkuun loppupuolella tuli YH: liikekannalle käsky armeijaan. Alkoivat ne jatkosota-ajat. Tätähän sitten kestikin lyhyitä lomia lukuun ottamatta. 1944 toukokuussa oli loma, kun Aarne vihittiin Aino Torikan kanssa Torikan tuvassa. Jatkohäitä pidettiin sitten Totlammilla. Minäkin olin mukana päivän ja kahden yön lomalla. Ja päättyihän se sotakin aikansa kestettyään. Tapasimme kotiväen Kokemäen Hassalassa, siinä Kolsin yläpuolella. Rakensimme siellä Kolsin voimalaitosta. Siellä alkoi myös Aarnen perhe kasvaa. Ensin syntyi Anja ja myöhemmin Leena, Eila ja Veikko.

1947 selvisi sijoituskunnaksi Ruovesi. Siittä alkoi Ruoveden aika. Aarne sai mahdollisuuden ostaa niin sanotun rintamamiestilan sieltä Hakolan lahden sivusta. Asuivat ensiksi Tapion talossa isän kanssa.

1950 -luvun alussa alkoi Aarnella oman kodin rakentaminen. Siihen aikaan rakentaminen ei käynyt nopeasti. Kaikesta oli pulaa. Aarne ei sitä hartiapankkia paljon säästellyt. Ja hänellä voimaa ja kestävyyttä riittikin.

Muistan, kun Tapion niemessä oli hakkuu käynnissä. Aarne viipyi joulu- ja uudenvuodenaattonakin pöllin teossa aivan pimeään, mikä keskeytti työn. En muista Aarne koskaan valitelleen omia tai perheen vaikeuksia niihin aikoihin.

Hän kerkisi osallistua myöskin niihin yhteisiin kylän töihin. Hän oli Tapion kylätien hoitajana alusta alkaen. Aarne kuului myös Ruhalan koulun johtokuntaan, kun lapset kävivät koulua. Aarne kerkesi sinne missä apua tarvittiin.

Sitten kun lapset alkoivat viipyä enemmän muualla kuin kotona alkoivat myös ne iän mukanaan tuomat vaikeudet. Ensin Aino vaimo alkoi enemmän ja enemmän sairastella. Joka päätyikin sitten hautausmaalle, kirkon lähelle. Näin alkoi Aarnelle se yksin kulkemisen tie, mitä lapset usein piristivät. Tätä aikaa kesti noin 15 vuotta eri vaiheineen kotona asuen.

Kun viimeisen kerran soitin Aarnelle muutamaa päivää ennen sairaskohtausta, kuulin hänen kertovan, että hyvin menee ja pystyvän vielä sisällä liikkumaan ilman apuvälineitä kunhan seurailee seiniä tai muita huonekaluja, joista saa tarvittavaa lisätukea.

Sitten joulun alla lauantai-illan hämärtyessä soi puhelin. Veikko kertoi, että Aarne on saanut elämänkaarensa valmiiksi.

Minulle on jäänyt Aarnesta erittäin sopuisan ja auttavaisen veljen muisto.

Viikolla 1 vuonna 2002 muisteli Onni Rouhiainen Hämeenkyrössä
1/2002

Puhtaaksikirjoitti Paula Hurnanen