Jehu
Muuttaessamme 1940-luvun lopulla Ruovedelle oli meillä kaksi hevosta, ruuna “Jehu” ja tamma “Tähti”. Asuimme aluksi Pekkalan kartanon lähellä, niemen kärjessä sijainneessa Kalliolinna-nimisessä huvilassa, jossa asui monia muitakin evakkoperheitä. Tältä ajalta muistan, kuinka isä ja veljeni rahtasivat, luultavasti Iimaassa olevalta erilliseltä metsäpalstalta, tervaskantoja meille polttopuiksi, niistä he pilkkoivat hellaan sopivia palasia. Tervaksista syntyi piippuihin tietysti runsaasti nokea ja mieleeni on jäänyt naisväen säikähdys, kun sitten syttyi nokipalo. Palo taisi sammua itsekseen ilman suurempia seuraamuksia.
Taisi olla ensimmäinen kesämme Omennusperällä, kun isä tuli eräänä aamuna ulkoa ja kertoi hevosten karanneen laitumelta. Jäljet näkyivät tiellä ja veljeni lähtivät hevosten perään. He seurasivat jälkiä pari kymmentä kilometriä ja tavoittivat työjuhdat Korkeakoskelta. Joukolla sitten ihmeteltiin, mikä sai hevoset moiselle matkalle. Pääteltiin sitten, että ne olivat tuumanneet lähteä takaisin Kaukolaan, suunta oli ainakin sinne päin.
Tähdestä minulle ei ole jäänyt erityisempiä muistikuvia, mutta tulkoon kerrotuksi tämä yksittäinen tapahtuma. Hevonen hermostui kerran minuun niin, että kävi kiinni ja heilutteli minua kannatellen hampaillaan paidan selkämyksestä. Olin tyhmyyksissäni jotenkin säikytellyt sitä. Tästä hevosesta luovuttiin jo melko varhaisessa vaiheessa 50-luvulla.
Jehu oli muistini mukaan syntynyt 1937 ja käynyt isän saamien tietojen mukaan sotareissun aina Karhumäessä asti. Muistelen isän kertoneen sen olleen myös Porin lentokentän rakennustöissä, josta seurasi, että se oli kovin arka koville äänille, kuten ukkonen tai ampuminen. Isä uskoi arkuuden olleen seurausta kantojen räjäyttelystä lentokenttätyömaalla. Lentelevät kannon kappaleet olivat hevoseen osuessaan saaneet aikaan pelon ampumisjysähdyksiä kohtaan, ei luultavasti niinkään tykistön tuli.
Mielestäni Jehu oli viisas ja rauhallinen seuralainen. Totesin monesti, että minun täytynee teititellä sitä, koska se oli niin paljon minua vanhempi ja kokeneempi. Pojan kloppina sain usein tehdä peltotöitä Jehun kanssa, lähinnä jyrän ja haravakoneen kanssa. Kokeneena ja kaiken nähneenä se tunnisti, että tämä ajaja oli muita kokemattomampi ja niinpä se esimerkiksi keväällä Kamrik-jyrää vetäessään osasi näytellä minulle niin perin loppuun uupunutta hevosta, se pysähteli vähän väliä huohottamaan ikäänkuin oli tehnyt kuolemaa. Sitten se ilmiselvästi virnisteli minulle, kun sai puijatuksi minua. Kun huomasin tämän enkä antanut sen pettää itseäni, mentiin eteenpäin vauhdilla kuten muidenkin ohjastaessa, kunnes sama yritys toistui taas seuraavalla kerralla.
Jehun selkä oli yläosasta melko kapea, selkäranka kohosi selästä ulkonevana, josta johtui, että ratsastaminen Jehun selässä kävi yleensä istumalihaksille. Jehu oli kuitenkin mielissään jonkun hypätessä sen selkään ja niinpä sillä tuli usein ratsastettua hankalasta tuntemuksesta huolimatta.
Eräänä keväänä, jonkin juhlapyhän aattona, tuulen tyynnyttyä iltaa kohti lähti isä kylvämään Timotei-heinän siementä, joka on hyvin kevyttä ja siten vaatii kylvettäessä tyynen sään. Tuon aikainen heinäsiemenen kylvökone oli poikittain oleva pitkä “laatikko” ikäänkuin yksipyöräisen kottikärryn päällä. Joskus sitä työnnettiin ilman vetojuhtaa kuten kottikärryä, mutta suuremman alan ollessa kyseessä pantiin Jehu sen eteen vetämään sitä. Koska isän oli pidettävä kylvökonetta molemmin käsin, oli hevosen ohjastaminen samanaikaisesti hankalaa. Niinpä isä käski minut mukaansa. En kuitenkaan halunnut kävellä niin suurta alaa hevosta ohjastaen, joten kiipesin sen selkään ja ohjastin sitä ratsailta. Kyllä sitten tuntui istumalihaksissa vielä muutaman päivän jälkeenkin, kylvettävä ala oli peräti kolme-neljä hehtaaria.
Meille hankittiin traktori jo aivan 50-luvun alussa. Joskus pääteltiin Jehun ilmeistä, että sitä otti päähän, kun mokoma meluava kapine oli tullut tekemään sille kuuluvia töitä. Ajoittain Jehulle riitti kyllä töitä, kun traktoria käytettiin myös Pentin tilan töissä Nallilla Teiskossa.
Saattoi olla jo ennen traktoriaikaa, kun olin isän mukana hakemassa tiilialustoja Tapiosta. Matkaa Tapioon oli noin 10 kilometriä. Lavoja oli paljon, kuorma korkea. Hakolan mäessä hevoselta sitten loppuikin sitten vauhti, kuorma pyrki luhistumaan ja isän kanssa työnsimme hevosen apuna kärryä mäkeä ylös. Samanlaisen hevoselle lähes ylivoimaisen tilanteen muistan olleen, kun isän kanssa ajoimme Sourusta jyrkkien mäkien yli isoja olkikuormia pihattonavettamme kuivikkeeksi. Luonnollisesti Jehu hoiti usein tukkien ja polttopuiden vetämisen metsästä, isot heinä- ja viljakuormat latoon ja kaikenlaisia muita tavanomaisia taloudessa tarvittavia tavaroiden siirtämisiä. Siltä löytyi sitekyttä ja voimaa.
Tekniikka oli siihen aikaan vielä monessa suhtessa kehityksensä alkuvaiheissa, näin myös akut olivat vielä kehnoja virtalähteiksi ja ison dieselmoottorin käynnistäminen tuotti yleensä hankaluuksia. Tästä johtuen traktoria säilytetiin navetan vintille johtavan sillan yläpäässä niin, että käynnistys voitiin hoitaa painovoiman avulla. Jarru pohjaan, kytkin pohjaan, viitosvaihde päälle, sitten jarru irti ja vauhdin noustessa riittävästi kytkin ylös, jolloin traktorin massa ja vauhti pyöräytti moottorin käyntiin.
Erään kerran oli traktorin akun tyhjennyttyä myös mäkistartti epäonnistunut ja traktori seisoa jökötti tasamaalla navetan edessä. Keinoksi keksittiin valjastaa Jehu traktorin eteen ja antaa sen nykäistä kone käyntiin. Käynnistys onnistui asiallisesti, mutta olipa meillä naurussa pitelemistä, kun hevonen sen jälkeen käänsi päänsä traktoriin päin ja hörähteli naurun pilke silmäkulmassaan. Ajatteli varmaankin, että tarvitsipa mokomankin kone häntä kuitenkin avukseen.
Jehu oli jo noin kolmenkymmenen vuoden iässä, kun olin opiskelemassa ja siten poissa kotoa. Isällä oli tapana syksyisin, kun viljat oli korjattu ja tuorerehut tehty, aidata koko peltoalue yhdellä piikkilangalla joutokarjalle, samalla laitumella vietti sitten Jehukin päivänsä. Ilmojen viilettyä eläimet ajettiin yöksi sisätiloihin navettaan. Erään kerran olin tullut lauantaina iltapäivällä Turusta viikonlopuksi kotiin ja Kauko sanoi illalla saunan lämmetessä, että käypä sinä ajamassa mullikat laitumelta sisälle, mutta hyppääpä niitä ajaessasi Jehun selkään, et tarvitse ohjaksiakaan. Eläimet olivat tuolla kerralla aivan laitumen perimmäisessä osassa, matkaa navetalle oli lähes puoli kilometriä. Patistin mullikat liikkeelle kohti pihapiiriä ja hyppäsin Jehun selkään. Voi sitä intoa, millä vanha hevonen paimensi karjan kotiin. Se toimi aivan kuin kokenut cowboy-ratsu. Jos jokin mullikoista kääntyi sivulle, kaarsi Jehu innoissaan ohjaamaan sen muun karjan mukaan. Tämän muistelemisesta ja kertomisesta olen pitänyt vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.
Jehua muisteli vuonna 2002 Seppo