Rouhiaisen sukuseura ry

[17.2.2004, Eero Paavilainen]

Olen syntynyt Sortavalassa, jossa vietin elämäni ensimmäiset vuodet. Talvisodan alkaessa jouduin evakkomatkalle äitini Hiljan ja veljeni Kalevin kanssa. Matka johti Pohjanmaalle, Reisjärven Levonperälle. Sieltä palasimme takaisin Kouvolan kautta Kaukolaan, jonne saavuimme vuoden 1941 lopulla. Isäni Väinö palveli silloin, kuten koko sodan ajan, luutnanttina tiedustelu- ja tutkimustehtävissä mm. Päämajan valvontaosastolla ja Laivaston Esikunnassa.

Kaukolan lapsuudenkotini oli kirkonkylässä sijaitseva, äitini vanhemmille, ennen talvisotaa kuolleelle Matti Rouhiaiselle ja mummolleni Anna Rouhiaiselle, kuulunut tila Ohvola. Tilalla ei ollut miesväkeä, vaan sen hoidosta vastasi jatkosodan aikana (1941-1944) tätini Iida Rouhiainen, tilapäisenä apunaan mm. venäläiset sotavangit. Myös me muut Ohvolan asukkaat, heikkonäköinen mummo, vähän toisella kymmenellä ollut veljeni, äitini sikäli kuin ehti töiltään Kaukolan arvioimislautakunnan sihteerinä ja jopa minäkin, autoimme taloudenpidossa kykyjemme mukaan.

Siihen aikaan oli luonnollista, että ikäiseni pikkupojat oppivat tekemään työtä, jota oli maalaistalossa aina tarjolla. Oli heinän ja viljan korjuuta, puintia, kotieläinten ruokkimista, rikkaruohojen kitkemistä kasvitarhassa, paimenessa oloa, marjojen ja sienien keruuta, halkojen pilkkomista ja kantamista jne. Sota-ajan tyyliin jaettiin lapsille tunnustuksena erilaisista työsuorituksista vihkoon liimattavia, muistaakseni muurahaismerkkejä, ja metallisiakin talkoomerkkejä.

Kodissa ymmärrettiin kuitenkin, että oli jätettävä aikaa myös poikien leikkeihin, ja meitä kannustettiin lukemaan lehtiä ja kirjoja. Osasinkin lukea paljon ennen koulunkäyntiä, ja meillä oli veljeni kanssa oma, muun muassa lähes kaikki “Poikien Seikkailukirjasto”- sarjan kirjat käsittävä kotikirjasto.

Kuulun viimeiseen koulunkäyntinsä Karjalan Kannaksella aloittaneeseen ikäluokkaan. Olin Kirkonpiirin kansakoulun ensimmäisellä luokalla 1943-1944. Sain äskettäin Mikkelin maakunta-arkistosta selville, että sanotulla luokalla oli kuusi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista olen kahden, Jaakko Parkin ja Teuvo Pessin, kanssa jutellut puhelimessa, kaksi on kuollut ja yhden osoite ei ole tiedossa. Myöskään tyttöjen osoitteita en ole vielä saanut selvitetyksi. Sodan jälkeisenä aikana Parkin perhe asui jonkin aikaa Parkanon Yliskylässä.

Kaukolan koti on säilynyt kuluneiden vuosikymmenien ajan mielessäni mieluisana ja turvallisena lähtöpisteenä elämäni taipaleelle. Siitä oli luovuttava, kun taistelujen äänet jo kuuluivat Viipurin suunnasta vihollisen hyökätessä juhannuksen alla 1944. Mummo ja meidät pojat vietiin kuorma-autolla Savonlinnaan. Karja kulki Iida-tädin ohjaamana teitä pitkin, ja joitakin välttämättömiä taloustavaroita kuljetettiin hevoskyydillä Parikkalan ja Punkaharjun kautta samaan kaupunkiin. Innolla keräämämme kotikirjasto jäi aitan nurkkaan ja kasvattamamme kanit päästimme viljapeltoon.

Savonlinnassa odotimme muutaman päivän ajan karjan, Iida-tädin ja äidin saapumista. Ehdin käymään katsomassa elämäni ensimmäisen elokuvan, jonka nimi oli muistaakseni “Kersantilleko Emma nauroi”. Ostin myös kioskista 25 pennillä kirjoituspaperia mahdollisten tiedonantojen laatimista varten.

Evakkoporukkamme lastattiin tavarajunaan Kallislahden asemalla tavoitteena tuleva sijoituspaikkamme Parkano. Karja ja tavarat siirrettiin avovaunuihin ja ihmiset pääasiassa katettuihin tavaravaunuihin. Matka tuntui pitkältä monine pysähdyksineen, joita aiheuttivat etenkin sotilaskuljetukset. “Nähtävyyksistä” on mieleeni erityisesti jäänyt Pönttövuoren pitkä tunneli, joka tuntui täyttyvän veturin työntämästä savusta.

Lopulta päädyimme Parkanon (nyk. Kairokosken) rautatieasemalle. Pikkupojan mielestä asema-alueella oli suunnaton määrä tavaraa ja karjaa, kun juna vähitellen tyhjeni. Aivan aluksi matkalaisille tarjottiin kenttäkeittiöistä hernesoppaa (muistelen sen olleen pikkuisen pohjaan palanutta), minkä jälkeen aikuiset ihmiset alkoivat järjestellä tulevaa elämänmenoamme.

Olen lukenut ja kuullutkin kommentteja, joiden mukaan kotiseudultaan pois ajetut evakot on jossakin päin otettu vastaan töykeästi ikään kuin emme olisi olleet suomalaisia siinä kuin muutkin. Voin todeta, että tässä suhteessa minulla on vain hyvää sanottavana parkanolaisista, olipa sitten kysymys silloisista ikätovereistani tai vanhemmista ihmisistä. Opintiensä aloittanutta karjalaispoikaa kohdeltiin hyvin, ja hän sijoittui helposti paikallisten joukkoon.

Äitini ja meidän poikien ensimmäinen sijoituspaikka oli Mäki-Viinikan talo Viinikanjoen itäpuolella. Syksyllä 1944 aloitin sieltä käsin kansakoulun toisen luokan Viinikanjoen yli johtavan sillan vieressä sijainneessa alakoulussa. Koulunkäynnistä ei ole jäänyt mieleeni paljon mitään, mutta sitäkin paremmin muistan moninaiset pikkupoikia suuresti kiinnostaneet puuhailut Mäki-Viinikan maisemissa. Niihin kuuluivat muun muassa opettelu ajamaan polkupyörällä, jossa oli pula-ajan takia pelkät vanteet, ns. kurran lyönti maantiellä, kaarnalaivojen ja vesimyllyjen teko, käpysodat, naurishaudukkaiden paistaminen nuotion pohjalla ja leijojen lennätys. Kuten jo Kaukolassa, piti tietenkin tarkoin seurata radiosta tärkeimpiä urheilukilpailuja.

Suuri joukko autoista sai siihen aikaan käyttövoimansa häkäpöntöistä, joiden sisältämät pilkkeet sytytettiin isoilla ns. autotikuilla. Bensiinikäyttöiseen autoon tutustuin lähemmin aika dramaattisessa tilanteessa, kun musta henkilöauto tuli hakemaan porukkaamme Ruotsiin lähtöä varten. Luulen, että hankkeella pyrittiin suojelemaan perhettä, kun isän vapaus oli vaarassa kommunistijohtoisen Valpon takia. Olipa kuinka tahansa, matka keskeytyi Turussa sijaitsevaan hotelliin, josta palasimme takaisin Parkanoon. Taisi olla elämäni ensimmäinen yksityisautolla tehty huvimatka.

Iida-täti ja mummo sekä tietysti myös kotieläimet sijoitettiin Riuttaskorven tilalle muutama kilometri Parkanosta radan vartta Haapamäen suuntaan. Me pojat vierailimme Riuttaskorvessa aina, kun siihen oli sopiva tilaisuus. Retkiä tehtiin usein sekä Riuttasjärvelle että lähellä sijainneille laajoille suoalueille. Myös läksyjä tuli siellä luettua karbidilampun ja joskus jopa päreen antamassa valossa. Erityisenä tapahtumana jäi mieleen täydellinen auringonpimennys kesällä 1945. Mietin silloin, mahdanko olla todistamassa seuraavaa täydellistä pimennystä vuosituhannen vaihteessa. Olin.

Mäki-Viinikasta muutimme luutnantti Paavosen perheen omistaman omakotitalon yläkertaan. Talo sijaitsi lähellä Kirkkojärveä, joka oli paitsi erinomainen luistelu- ja hiihtoareena myös monien mielenkiintoisten tapahtumien kohde. Oli ainakin mateen pyyntiä, yleisölennätyksiä, taitoluistelunäytöksiä ja jopa kilpa-ajojakin.

Kotoamme oli noin kilometrin pituinen matka kirkonkylässä edustavalla paikalla sijainneelle kansakoululle. Koulun vieressä oli kylän keskus, johon kuuluivat mm. paloasema, Kiviniemen ja Korpelan kaupat ja Lehtolan kahvila sekä puisto, jossa kasvoi isoja kuusia. Mielenkiintoisimpia tapahtumia puistossa olivat ns. surmanajot, jolloin moottoripyörillä ajettiin täyttä ympyrää metallikehikossa. Puiston vieressä Kiviniemen kaupan kohdalla ollut tienviitta kertoi, kuinka kaukana olivat lähipitäjät.

Toinen merkittävä paikka oli lähellä koulua sijainnut Päivölän seurojentalo. Siellä oli kirjasto, jonka ahkeria asiakkaita olin veljeni kanssa. Päivölässä järjestettiin myös monenlaisia yleisötilaisuuksia. Niistä on mieleeni jäänyt Parkanon Karjalaisten järjestämät iltamat, joita juhlistettiin laulamalla yhteisesti Karjalaisten laulu. Sen tekstiä ei kuitenkaan tarkoin noudatettu, vaan sanojen “kurja Karjalamme” sijasta laulettiin säännön mukaan “kaunis Karjalamme”.

Selviydyttyäni pääsykokeista siirryin syksyllä 1947 oppikouluun, joka toimi kirkon vieressä sijaitsevissa rukoushuoneessa ja parakissa. Opinnot sujuivat normaaliin tahtiin. Aikaa jäi muuhunkin, kuten touhuamiseen kolkkapoikana ja partiolaisena. Parkanon partiolaisilla oli oma majansa metsikössä lähellä oppikoulun rakennuksia.

Tätini Iida ja mummo muuttivat vuonna 1946 tädin ostamalle Ritalan pienviljelystilalle Majajärvelle. Siellä oli oivallinen tilaisuus paitsi viettää loma-aikoja urheillen, metsästellen, kalastellen ja lukien kirjoja myös tehdä erilaisia maataloustöitä. Sittemmin nekin taidot ovat suureksi osaksi ruostuneet, tuskin osaisin enää hevostakaan valjastaa. Anna-mummo ei pystynyt unohtamaan Karjalaa. Hänet on haudattu Parkanon hautausmaalle helmikuussa 1948. Iida-täti muutti veljeni Kalevin perheen mukana Kemiöön.

Koulupojan puuhailuni Parkanossa päättyivät vuoden 1948 lopussa, kun siirryin jatkamaan koulunkäyntiäni Helsinkiin. Silloin en osannut aavistaa, että tulisin vielä asumaan Parkanossa, jota pidin tuohon aikaan oikeana kotipaikkanani. Näin kuitenkin kävi, kun minut nimitettiin vuonna 1961 Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon tutkimusaseman (aluksi nimellä Pohjois-Satakunnan metsäkoeasema) johtajaksi. Toimipaikkani oli aluksi Karviassa, mutta vuosina 1964-1971 Parkanossa. Perheeni viihtyi hyvin Parkanossa, eikä vähiten siksi, että minulla oli koko joukko entisiä koulukavereita ja tuttuja parin vuosikymmenen takaa ja että vaimollani oli mielenkiintoinen työ Sairausvakuutustoimiston johtajana. Vaikka olemme asuneet Vantaalla jo yli 30 vuotta, lasken itseni vieläkin tietyllä tavalla parkanolaiseksi, ja pidämme yhteyttä vanhoihin ystäviin.

Entinen kotiseutuni Kaukola ei ole unohtunut. Kävin katsomassa kotitalon paikkaa veljeni Kalevin ja vaimoni Marjan kanssa kesällä 1991. Olihan siellä jäljellä talon rappuset heinän seassa sekä hajalle räjäytetty kellari. Viljavia peltoja oli käytetty osaksi paikallisen kolhoosin teurastamojätteiden sijoituspaikkana, ja osaksi ne olivat muuten heitteillä. Koko Kaukolan kirkonkyläkin teki pikaisesti kyhättyine röttelöineen ja maisemaan huonosti sopivine kerrostaloineen masentavan vaikutuksen kävijöihin. Parhaita rakennuksia olivat suomalaisten ennen sotia tekemät. Jäinkin monen muun tavoin kysymään: tätäkö varten Kannas ryöstettiin väkivalloin. No säilyihän valtaosa muuta Suomea kuitenkin itsenäisenä ja otti vastaan kotiseudultaan sotaa pakoon lähteneet.

Eero Paavilainen 17.2.2004